1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen.
Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.
Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.
Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.
Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.
Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (Orhi Finnico). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.
Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.
Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.
Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi!
Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on, että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.