Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina 1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme", "meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38] Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen irroittamiseksi Ruotsin vallasta.
Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös kieleltään.
Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen, että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat, osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v. 1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä tulleensa tuntemaan ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä, mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens; sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessaan, osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty, jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja cunniasa pitäwät.
Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat Corpusculum Doctrinae 1642, Variarum rerum vocabula Latina 1644, Erasmus Rotterdamus'en Libellus aureus 1665 sekä vasta mainittavan Henrik Florinus'en latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä v. 1733.
Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. Kuningalisen Maijestetin Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis, Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein parsisa, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli. Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!
Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa, joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.
Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän suomalaisuuden kuolon uneen.
2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.
Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.
Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin. Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse sen hartaimpia kannattajia, Fennofiileiksi eli suomalais-ystäviksi. Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.