Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin 18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo ollut vanhempi Rudbeck, joka Atlantica-teoksessaan arveli sekä Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme Mattias Hallenius, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v. 1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä De Borea Fennia v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme Elias Brenner'in tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen Arvid Moller, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden, erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]
Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan, böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!
Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.
Pärttyli Vhaël, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina. Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692, määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen, parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa Grammatica Fennica ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy, että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan painamista.
Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8 uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua. Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos valitettavasti sisällä.
3. Taneli Juslenius.
Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja todellisen muotonsa ja värityksensä.
Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.
Taneli Juslenius, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10 p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi. Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696 juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.
V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä Aboa vetus et nova[47] (Vanha ja uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin. Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta, sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä vaan suomalaista on.