V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: De effectibus fascino-naturalibus (Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä, Gabriel Maxenius, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]
Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa, erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku, vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700 luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa huomioon.
Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra Lauri Pietarinpoika, jonka jälkeiset ovat ottaneet nimekseen Tammelinus. Tämä ahkera suomenkielen viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta liikanimeltään Aboicus, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648 kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat sitten hänen poikansa Gabriel Tammelinus, syntynyt v. 1641. kuollut provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra Henrik Florinus.
Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta nimellä Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut, luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi Jumalan Cunniaxi, ja Suomen Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia pytäwät. Sillä niissä löytyy monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen joutunet.
Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi, sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta, kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan. Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685 vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja painattanut muutaman suomalaisen saarnan.
Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään. Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".
Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia sanoja.
Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän. Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut, koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla. Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä, jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään. Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.
4. Henrik Gabriel Porthan.
Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme viljelemiseen pian saamme nähdä.