Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen niistä, Oriveden kirkkoherra Juhana Wanaeus, samannimisen Oriveden kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan kappalainen, Anterus Aspegren, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v. 1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi; tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä merkityt.[50]
Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli muuten tähän aikaan Vaasan provasti Klaus Hedman, suutarin poika Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]
Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa, saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea, rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille "rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa Olavi Svebelius'en katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk. 1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.
Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia, joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]
Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan Ahto, Hiisi, Lembo oikealla merkityksellänsä mainitut; Mehtola (= hijde, willdiurs bo), Tapio (= skog) ja Tuoni (= död) ovat tehdyt pelkiksi appellatiiveiksi; Wäinämöinen on selitetty latinaksi Nereis, ruotsiksi hafzfru, ikäänkuin olisi luettava Vein emoinen. Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme: ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:
Anderus Pyhäjoelda,
Pyhäjoen poica pyhä,
Tuli Coulusta cotia,[54]
eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo kosijoista, jotka tulevat päiivän huowoisilda ja cuun kehildä[55] sekä Luojan surmarunon alkusäkeet:
Aina muita muistelemma,
Arwosii ajattelemma,
jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista runoutta vertaillessaan.
Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se Karhuruno, jonka Turun yliopiston professori Pietari Bång (kirkkoherran poika Helsinglannista Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v. 1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia. Runon ynnä riimillisen ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran Gabriel Tuderus'en lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista, kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin myöhemmin Mattias Hallenius'eltakin, joka ennenmainitussa väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]