Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä Åbo Tidningar lehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]
Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.
Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet saman pitäjän asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman Uudempia Uloswalituita Satuja, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja Pohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi kokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteri Abraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.
Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimellä Runo-Kirja ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot: Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla, kaksi hautarunoa ja Kiween-Pijrroxet haudan päälle, ovat kaikki vähäpätöisiä.
Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on Wenäjän Naima-Wijsu, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.
Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäin Eläinden Tauti-Kirja ja Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.
Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.
5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.
Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.
Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi s ja abessiivin päätteenä samoin yksi t, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin: