Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.
Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.
Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.
Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan.
Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.
Väitöksessään Ahoa vetus et nova hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". — Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. — Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".
Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä panemaan että panemahan, hartaalla ja hartahalla, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.
Linnas samas lujahasa.
Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.
Vasta Porthan'in teos De Poësi Fennica teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa: