"Sijrry suru Suomalaisten,
Parcu poijes Pohjalaisten".
Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:
"Otollinen öljynoxa
Saata Suomeen suuri Saxa!"
Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.
Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta, iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:
Sota suuri sammucohon,
Pahat päiwät paetcohon,
Rauetcohon raju ilmat!
Muuttucohon murhein mustat,
Surkeudet sijrtyköhön!
Rauha armas riendyköhön,
Riemu runsas ruwetcohon,
Auring' armas astucohon
Waiwatuita wirwottaman,
Lewottomij lohduttaman!
Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on Pärttyli Vhaël'in, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:
Suomen suruisen Cansan
Ynnä Pohjan Peräläisten
Waikia Walitus-Runo
Alla waiwan waikeimman,
Wenäjän werisen Miekan,
Tygö CARLEN Callihimman
— — — — —
Runo raudalla rakettu.
Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin runoa on puhjennut sanoiksi:
Carle Cuuluisin Cuningas, —
Tule Cullanen cotihin,
Tuoppas Rauha tullesansi!