Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.
Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa — koska Gottlund oli Suomesta — kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", — vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, — "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".
Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.
Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset Magnus ja Vilhelm von Wright ja Robert Ekman, sekä kivipainajat H.J. Strömmer ja A. Hård, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä —sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidos Otavaa eli suomalaisia huvituksia, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.
Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.
Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaan Paimenlaulut, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,
Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet — sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa — ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon: kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral) — ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.
"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.
Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.
Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimellä Runola. Gottlund'ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,