Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan Elias Lönnrot'in hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

5. Kaarle Aksel Gottlund.

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli Kaarle Aksel Gottlund. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen Juvalainen Abraham Poppius; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden Svensk Litteraturtidning'in toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä Friedr. Rühs'in kirjasta Finnland und seine Beiwohner (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, De proverbiis fennicis. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi. V. 1828 toimitti hän vielä Väinämöiset nimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.