Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.
Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.
Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä Sanansaattaja Viipurista, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V— s— (Vanha suomalainen).
V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828 lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen. Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén, täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta yhteensä yhdeksän vihkoa Jak. Juteinin kirjoja.
Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa Pari sanaa suomeksi 1844 hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.
Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa Tankar i varianta ämnen, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".
Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä Sananlaskun koetuksia ja runon tähteitä, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.
Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.
Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.
Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.