Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin, että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.
Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.
Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä, ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.
Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen, sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan caickia Jumalisi ia cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia, että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä, ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.
16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee pian puheiksi.
Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista, kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä. Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.
Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi. Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.
Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan, niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae descriptio, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli. Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua grex, sanovat he rex, spes äännetään niinkuin pes j.n.e. Sentähden pitävät aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.
Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan sydämeen.
Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa. Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen mahdollisuus.