Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta 1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista lisätyn Kullervon runojen laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887 sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen Lunastettavasta neidosta Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa Europaeus'en runonkeräyksistä 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti Kalevalan toisintojen painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta Suomen suvun pakanallisesta jumaluus-opista julkaistiin neljä Suomen suvun pakanallista jumalanpalvelusta kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee painettua suomenkielistä kirjallisuutta saman johtavan aatteen kannalta, joka on määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen elämänsä uran, suomalaisen kansallisuuden aatteen.

ENSIMMÄINEN LUKU.
Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.

1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa. Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin, oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta — käyttääkseni erään historioitsijan sanoja — Jumala on niin paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita. Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä. Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen, Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää, jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään. Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla. Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan, nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo Uuden Testamentin esipuheessa: Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) testelehin sille peitte, ettei hen Latinan eike Rotzin kielen taidha — —. Senteden ombi nyt se Wsi Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu. Samaa todistaa Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

Joca tas Latinan wnochtta,
heijust se Canssans opetta.
Ettes nyt neme kiriat saa,
ele sijs Oppijs wnhodha.