6) Ei tätä nykyä enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin heidän etujaan. — Suomalainen kansakunta on siis hautaansa laskettu. Sen näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää herenneensä elämästä. — Kaikki nämät väitteeni perustuvat seuraavaan selviöön: Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen voima on sen ainoana pelastuksena.
7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis — —
8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen, niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. — Siitä seuraa myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden kotiin, joka on myös hänen omansa".
Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt, takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi hän v. 1844 antaa ulos Saima-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.
Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa, missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.
Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta. Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä, ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen: "voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan sivistyskieleksi?"
Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein: suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa, kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä ei hänellä Saima-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen, jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa! Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä. Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.
Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina ollessaan, oli Juhana Ludvig Runeberg toimittanut kirjallisuuslehteä Helsingfors Morgonblad'ia, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen saman-aineinen runoelmansa Hirvenhiihtäjät, herättäneen ihailevaa rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä. Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa suomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset suomenkielellä, Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn Schildt'in eli Kilpisen. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän lupauksensa täytti. V. 1840 oli Mattias Aleksanteri Castrén päässyt yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme, niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet? —Antero Vilhelm Ingman kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".
Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (finska syften) ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi Sakari Topelius alkoi toimittaa kuvallista teosta Finland framstäldt i teckningar (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret maisterit Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt[158] ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, Fosterländskt album, joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen runoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi Tengström erityisen valikoiman suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä Finsk anthologi. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen ylioppilas-osakunnan albumin Joukahaisen toinen osa, joka runsaan isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v. 1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat Haminan kadettikoulun oppilaat, Fredrik Cygnaeus'en vaikutuksesta kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa Finska kadetten, jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut Fredrik Berndtson'in runokalenteri Necken, todisteena siitä, miten maahamme ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden aatteen.[161]
Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa. Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan. Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita. Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus. Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan. Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina. Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua, joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!