Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi. Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt, kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta tullut Kukku-polka jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu" kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!
Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi. Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en Luvunlaskun oppikirja 1844; Platon'n Geografia eli maan-opas 1844; Winge'n Yhteinen historia 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847; Heikel'in Mittauden oppikirja ja Euklideen Neljä ensimmäistä kirjaa ynnä viidennen määritykset, molemmat 1847; Eklöf'in Kolmiomitanto 1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in Lyhy Suomen historia ja maantiede 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä. Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja Annikka taikka suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta. Sen ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in jutelmat Kappeli ja Eräkäs, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno Martyrat, jonka suomentaja oli Kaarle Martti Kiljander.[162] Myös kansankirjasia toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: Samuli Roos'in[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa Mintähden ja sentähden 1845 ja samana vuonna ilmestynyt Antero Varelius'en teos Enon opetuksia luonnon asioista: kolme vihkoa Lukemisia Suomen kansan hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia, 1845-47, jotka muun muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi sentapaiset kirjat kuin Genoveva ja Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänvaiheet, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin heräsi jälleen eloon Maamiehen ystävän kautta, jonka Snellman pani alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden sanansaattajan: 1845 Hannikaisen Kanavan, 1846 Gottlund'in Suomalaisen ja viimein vuosi 1847 Suomettaren. Uusi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin entisen avuksi Viipurissa 1845 ja alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.
Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa Das Ausland (Ulkomaa) löytyy v. 1845 seuraava lausunto Joukahaisen toisen vihkon johdosta, joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta, vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. — — Olkoon vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".
Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (en Finne),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan. Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä, niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana, ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan. Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen Suomalainen" (sansad Finne) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa muuan "rehellinen Suomalainen" (redlig Finne) ja seuraavana vuonna taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki Suomalainen, joka ilmoitti puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä Irokeesi-ystäviksi, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta puolen tuli nimitys Fennomaani eli suomikiihkoinen, joka edellisellä ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi tunnussanaksi.
Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut kokea. Jo v. 1846 lakkautettiin Saima-lehti muka yleiselle järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin Kanavakin, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille Suomen miehille tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi. Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies Gabriel Rein kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville, että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla. Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin monta mieletöntä!"
Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi, mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko Annikka-sarjaa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja Cornelius Nepos'en Jalojen sankarien elämäkertoja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu Suomalaisen romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta ei saanut säännöilleen vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien määräysten mukaan.
Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt. Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas Yrjö Koskinen. Hän oli v. 1851 tarjonnut Suomi-kirjaan painettavaksi Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille saatiin erityinen painolupa.
Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen lakkauttaminen. Siten pääsi Annikan neljäs osa, joka sisälsi Kiljander'in suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää Taikamiekka, ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi Snellman'in esityksestä v. 1860.
Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan. Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi nytkin Yrjö Koskinen, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän Suomettaressa lausui julki ajatuksensa Suomalaisista kouluista, vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään: Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista? siihen päättävästi vastaten: Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen ehdoituksensa toteutetuksi.[165]
V. 1857 oli myös Kaarlo Ferdinand Forsström esiintynyt Suomettaressa vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä Julkiset Sanomat. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään Asetuskokousta suomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p. Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.