Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa. Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, Fredrik Polén'in ja Yrjö Koskisen ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri Frans Vilhelm Rothsten'in luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa sopivissa tiloissa. Tämä Suomen ystäväin liitto laajennettiin vielä samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin 600 jäsentä.
Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat — se on muistettava — olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä viimeinkin toteutettava.
Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida. Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä on jotakin arvoa.
2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.
Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa, siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,
Mattias Aleksanteri Castrén syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.
Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839 Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838 oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli väitöskirja: De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica et lapponica, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton, eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen, kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka — Castrén'in hakemus asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi — oli tullut täytetyksi. Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.
Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia v. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen tulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein sai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää kielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän Castrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja kustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän Lapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas toisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista määrätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin saattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli kuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki oli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja tuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko tämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä kulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä, vanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa luvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä poislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin kaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä läpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä myrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta sisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki päällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: "pitikö koko aika pitää sateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt ylös vuorostaan osaansa saamaan". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys kokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin kotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsä Syrjäänin kieliopin alkeet 1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan Tsheremissin avulla valmisti vielä Tsheremissin kieliopin alkeet 1845, molemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös tohtoriväitöksensä De nominum declinationibus in lingua syrjaena 1844.
Jälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta 1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän vuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja Irtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846 Jenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla pohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin tutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten etelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k. Jenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän Jenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään myös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä ennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja Ostjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien, sitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin (Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit olivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli Castrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein suulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono, että hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus Baikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä. Ihmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän paljon työtä valmiiksi.
Matkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi toimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa kokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä kehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella kiivaudella kielsi. "Ennemmin", kirjoitti hän vastaukseksi, "asuisin ruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä uhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan yhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan". Pietarin akatemia kuitenkin osaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi apulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa paljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma maa, ei hän siihen suostunut.