August Engelbrekt Ahlqvist oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten, Geografia eli maan-opas, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan Yhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle. Hänen samoihin aikoihin Saima-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä Runoelmia Runeberg'ilta.
Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoon Lukemisia Suomen kansan hyödyksi saatiin häneltä suomennokset Runeberg'in Pilven veikkoa sekä Almqvist'in novellia Putkinotkon uudispaikka (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in novelleista Kappelin hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun Annikka-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisen Sadun Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.
Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessä Kaarlo Slöör'in kanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt Vatjan kielioppi. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. — — Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis Savolaisen laulunsa on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".
Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta 1855 vuoden Suomi-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot, Anteckningar i nordtschudiskan, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.
Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitus Venäläisiä sanoja suomenkielessä 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksen Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.
Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimellä Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänellä Suomalainen runous-oppi, tosin etupäässä kielelliseltä kannalta, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa Döbeln Juuttaassa, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansa Laulun kellosta.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimellä Säkeniä. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in ilveilyksen Riita-asia (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian Väkinäinen naiminen ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in tragedian Kavaluus ja rakkaus. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painos Säkenien ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisi Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painosta Valittuja Suomen kansan sananlaskuja selityksillä nuorisoa varten 1869 sekä Uuden suomalaisen lukemiston 1873.[173]
Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos on Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa, Nominien synty ja taivutus, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hän Kieletärtä eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa Kotikielen seuran. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanut Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä.
Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansa Ueber die Sprache der Nord-Ostjaken (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask. 1889.
Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu on Savolaisen laulu, jäljennös Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuin Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla ja Miksikä aina suret? Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa Sadussansa ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossa Suomen valta (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi Koskenlaskijan morsiamet. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo Porthan'in kuvapatsaan paljastettua, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vielä Unelmia, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja Kun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta Päivä koittaa! näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot Valtiollista ja Meidän vieraissa-käynnit. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim. Lapsuuteni paikoilta ja Eräsnä katkerana hetkenä; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissa Kynälampi ja Sydämeni asukkaat, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä: Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, Kerran viinikellarissa; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä: Nosta silmäsi! Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.
Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen, subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. — Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu häneltä kokonaan. — Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".