Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana. Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin Laulussa kellosta, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.
Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on myös Ahlqvistin laita. Hänen Satunsa on tosin hyvin kaunis ja kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös Muistelmia matkoilta Venäjällä, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus Unter Wogulen und Ostjaken (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista De vestfinska språkens kultur ord 1871 ja siitä uudistettu laitos Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]
5. Suomettaren miehet.
Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan keskuudessa kuraattorin Sakari Joakim Cleve'n[178] esimiehyydellä erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota "kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat" yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas Fredrik Polén, esiintyy ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein Suometar,[179], milloin riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä".
Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat August Ahlqvist, Taneli Europaeus ja Paavo Tikkanen, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin Antero Varelius'en kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille yhteisen lemmittynsä, Suomettaren, nimen. Sangen uskallettua tosin oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi sen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.
Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti, niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen. Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.
Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän, monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme, että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria yliopistolaisia.
Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista, Lamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista. Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa meidän maassamme.
Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä. Sitten se äkkipäätä — 17:nnessä numerossaan 1850 — jätti sekä estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen syynä.
Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika. Maisteri Fredrik Polén, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden toimitukseen yhdessä dosentti Herman Kellgren'in kanssa ja 1853 vuoden alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet, antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin, uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli. Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000, seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.