Paitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman, jopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.
Antti Räty, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan pitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika siellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa. Mielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus — vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi — tuli ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli tunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist'illä, apuna tämän hengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä kääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli Gottlund'in Suomi-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti Viipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen saanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois uudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja suomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty Hannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin jälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan kuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään yksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle suotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin, että hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.
Noiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada aikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän oli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin on hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von Schmidt'in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu Genoveva 1847; Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; Uusi Genoveva tahi Roosa Tannenpurista 1851; Josafat sekä Joulun-aatto 1853. Hänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas'in Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta, minkä ilmestyminen v. 1849 oli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon. Enimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden joukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden Suomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vihkoksi, nimellä Lauluja Suomen neitoisille 1850. Alkuperäisiä runoja sisältää myös Pieni Kanteletar 1853, ainoasti suomennettuja sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma Hengellisiä virsiä. Ylimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa yksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä, runollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka tietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen suomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan painetuiksi.
Kaarlo Aleksanteri Slöör on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa, jossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857. Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen seurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä 1865, kun hänelle Suomalaisen Virallisen Lehden toimitus uskottiin. Tämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.
Virkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista kirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka Macbeth'in suomentamisella Kirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti Shakespeare'n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä oli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe'n huvinäytelmää Ensimäinen rakkaus. Slöör on myös ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa teoksessa Kertomuksia ihmiskunnan historiasta (enin osa viidettä vihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli alkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä Santala julkaisi Mansikoita ja Mustikoita nimisessä kalenterissa 1860-61. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854, niinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist'in kanssa runoja keräämässä. Vv. 1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.
Aleksanteri Rahkonen, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841 Ykspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia myöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli pieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias Meurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa kymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki kirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin suomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella menestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen Helsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin runoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen Maiden ja Merien takaa. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka julkaisi nimellä Sääskiä vv. 1865-67. Nämät Sääskien "parvet" sisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli poistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin sujuvia ja sointurikkaita, esim. Kevätlaulu ("Niitty jälleen vihannoipi"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita; mainittakoon kuitenkin Käen kukunta ja Imatralla. Vielä kysyttiin hänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan suomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten kappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili pienen näytelmän, jolle pani nimeksi Kukka kultain kuusistossa. Kaiken tämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti toteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi hänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten Viipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän kansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen ajan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä hän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 Laukkuryssä nimisen näytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin läänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli hyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka kuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen samaa ainetta koskeva laajempi teos, Kertomus Antrean pitäjästä, ei tullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta sisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä ovat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on niin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin jo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun viimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta turmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.
Olli Berg eli Vuorinen, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842 Uukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860 Maaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän suoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten oli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana Siitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti häneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään. Täysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868, tuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana vuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa poikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa ilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen, Pääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten albumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua tekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa kahdessa vihkossa, nimeltä Sepitelmiä 1875 ja Kotikuusen kuuluvilta pieniä pakinoita 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey'n Lauluja Karitsan kiitokseksi, 8 vihkoa, 1876-81.[195]
Olli Vuorisen Sepitelmissä, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee etenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen muodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on viljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän loppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas, luonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan vierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain leikillistä; sellaisia ovat esim. Kova pää, Lumisilla ollessa, Luistinretki. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä nimenä Niitä näitä, runon päitä, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet. Toisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi; syvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale Juokaa miehet, juokaa! Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on yrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.
Viimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, Arvi Oskar Kustaa Genetz eli Jännes, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa isä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin suomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen lehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887. Nimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.
Oli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta tutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä Venäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V. 1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja kansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä Permin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä tutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: Kertomus Suojärven pitäjäästä Suomi-kirjassa 1870 ja Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa samana vuonna ilmestyneessä Koitar-albumissa; Vepsän pohjoiset etujoukot Kielettäressä 1872; Matkamuistelmia Venäjän Lapista Suomen Kuvalehdessä 1877-79; Tutkimus Venäjän Karjalan kielestä 1881 ja Aunuksen kielestä 1884, molemmat Suomi-kirjassa.[197]