Kaarle Gabriel Thiodolf Rein, usein mainitun Gabriel Rein'in poika, on syntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi 1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887 vuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston sijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on Försök till en framställning af psykologin (Sielutieteen esityksen koe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että suomeksi on ilmestynyt Oppikirja muodollisessa logiikassa 1882 ja yksistään suomenkielellä Sielutieteen oppikirja 1884 (toinen painos 1896).
Juhana Reinhold Aspelin on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä, jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876. Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä 1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69 muinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi näitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa vv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä kalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen Muinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin'ille luettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen suomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon: Kertomus Maalahden pitäjästä Suomi-kirjassa 1866, Korsholman linna ja lääni keskiajalla 1869, Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I. Suomi-kirjassa 1871, Savonlinna 1475-1875 ja Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita tohtoriväitös 1875, Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta, suuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa 1877-1884, Kaarina Maununtyttären muisto ja Suomen asukkaat pakanuuden aikana 1885.
Kaarle Alfred Castrén oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa, jossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan, historioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä apurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen sekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta. Nämät aineksensa hän sitten painatti nimellä Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi yliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia Kirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin Suomalaisuus 1738 vuoden valtiopäivillä 1872, eri teoksena v. 1867 Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista vaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon 1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta Suomen sota vv. 1808-1809, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p. Huhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.
7. Lyyrillisiä runoilijoita.
August Ahlqvist'in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä laulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet taajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui, että nyt oli suomenkielen lauluaika.
Hyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on kotoisin "Vanhasta Suomesta". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen osan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun Suomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan pidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä tullut Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör, Aleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes.
Vanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon luettava on Konstantin Schröder. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808 Uukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826, vihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi Valkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös oli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58. Schröder'in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo Sanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä Lieto. Hänen sievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. Vait!
Pietari Mansikka, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin pitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä lapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen riittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli muutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta kirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa. Hänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti rupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan palavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana Käkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi seuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen ruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana oli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti takaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti kivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan sai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta ravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen puhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.
Vähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas Käkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä pulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt, vaan sanoo ne "metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa 1856, jolloin Corander-Veljesten toimittama Sananlennätin rupesi Viipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten usein noudattikin.
Mansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella sepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon näkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien lukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän liian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta piplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on hän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta. Kaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi mielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on usein syvä ajatus, esim. Oravan valitus.