Juuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja jaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi runoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä kaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua vanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim. Siksi itken ynnä Kodista ja kotiin.
V. 1881 julkaisemansa Valikoiman runoelmia on Erkko jakanut kolmeen sarjaan, pannen jaon perustukseksi niiden ilmestymisen ajan. Nämät sarjat kuvastavat hänen kehitystänsä runoilijana. Ensimmäisen sarjan runoissa (1868-72) tapaamme harvoin syvempiä aatteita ja tunteita, ne ovat vielä ikään kuin itsetajuttoman luonnon ääniä. Mutta viattomassa hilpeydessään ja erinäisessä suloudessaan ne voittavat kaikki myöhemmät Erkon Runottaren tuotteet. Kuitenkin löytyy jo niiden joukossa myös mietelmärunoja, jotka usein aivan liian abstraktisesti ilmi lausuvat yleisesti tunnettuja ajatuksia ja siitä syystä tuntuvat arkipäiväisiltä ja kuivahkoilta, niinkuin Ihmis-onni.
Toisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä voimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt. Rakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden haaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata mitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun aavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim. Tomussa.
Kumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta alastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan kansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia. Sellainen on runo Kamppiaiset, ja samanvertaisia ovat useat muut, esim. Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen jouluhartaus. Joskus, niinkuin vihkossa Paimenet, on hän koettanut yhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on side niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.
Erkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla menestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä, mitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata pöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla tapauksilla, niinkuin runoissa Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen poika. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim. Äiti Uusissa runoelmissa.
Heikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut. Niissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä vähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän luonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. Maapallo. Tämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen epäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.
Kolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli syventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän enemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta Leppärukki. Nyt tapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja, tosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. Nöyristy, ihminen! Usein tulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. Korkein, Rukous, Matkamies, Tuoni ja elämä. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin, niinkuin runossa Puhdas tosi. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus leikillisiä, esim. Nuori vieras ja Tuettu pää, mutta verrattain harvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt vallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt'ei kokonaan haihtunut. Kesäpoimintoja ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten paimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin kauniita, esim. Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa.
Vielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon Uusissa runoelmissa. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin Häiriö. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen mieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim. Utelias kuu ja Miks' eletään, milloin yleisenä maailmankaihona, esim. Epäsointua ja Risumummo. Vuotta ennen kuin tämä runovihko ilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri joukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen subjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett'eivät ulkonaiset seikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan näkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen runoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei siinä sittenkään voi huomata.
Viimeksi mainitussa kokoelmassa Havaittuani tuntuu siltä, kuin Erkko tuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä oikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi havainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi ja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy "virsinä". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa suhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka niissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat tulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka johtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne ovat nimittäin hämäriä.
Erkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset, joissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on Salapolttaja. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta, erittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit ovat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen suorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]