Totisuudessa toimitettuna noidan virka ei suinkaan ole helpoimpia; siitä syystä näkee aniharvoin vanhuksia, jotka jaksavat ikänsä siinä toimessa pysyä. Noidan tehtäviin kuuluu uhraaminen, parantaminen ja ennustaminen. Uhreja tosin joskus suoritetaan noidan avuttakin, mutta missä vaan joku noita on saapuvilla, on hänelle menojen johto uskottu. Hän tappaa uhrieläimen, paloittelee sen määrättyihin osiin, kokoilee veren maljoihin, syöttää jumalankuvia j.n.e. Uhritoimituksen aikana on noidalla päässä suippopäinen lakki monenvärisistä verkatilkuista, mutta muuta huomattavaa hänen puvussaan ei ole. Kädessä on hänellä noitarumpu, johon kuuluu erityinen päristin. Tämä rumpu tehdään tavallisesti hirven, välistä myös poron tai koiran nahasta, joka vielä kosteana levitetään vanteelle, että se kuivuessaan pingottuisi, ja sitten ommellaan siihen kiinni. Vanteesen, joka on parin, kolmen tuuman korkuinen, kiinnitetään vielä renkaita, vitjoja, rummun pienoiskuvia sekä muita helistimiä; sisäpuolelta sitä tukee kaksi ristikkäin pantua puuta, joista voi käsin pitää kiinni. Ennen loitsimista noitarumpua savustetaan, että se helähtäisi kimakammin ja pikemmin saisi haltijat tulemaan. Haltijoissaanolo ilmoittautuu kesken rummunlyöntiä ja tanssia kouristuksen tapaisin ruumiinvärähdyksin.

Noitarumpu ei kuitenkaan ole aivan välttämätön välikappale loitsiessa. Myös jumalanvakan avulla voi noita tiedustella tulevaisuutta. Se nostetaan jumalankuvineen ja uhriantimineen pienelle rahille, jonka alle asetetaan kirves tai veitsi. Noita alkaa loitsia rukoilemalla jumalilta ilmestystä. Sitten hän käskee kohottamaan vakkaa neljään kertaan. Jos ensi kerralla tuntuu kepeältä, toisella kertaa raskaalta, kolmannella vielä raskaammalta, mutta neljännellä jälleen kepeältä, niin pidetään sitä hyvänä merkkinä.

Pelkästänsä kirveellä arvoitellaan seuraavalla tavalla. Noita istahtaa perimmäiselle paikalle, seljin kaikkiin katsojiin. Hän ottaa kirveen ja kiinnittää sen molemmista päistään nuoraan, niin että se siitä jää riippumaan, terä ylöspäin. Sitten hän sitä heiluttaa käsiensä välissä, hiljaa sopottaen. Eikä aikaakaan, niin hän jo ilmoittaa jumalan tahdon. Kirveen asemesta käytetään välistä veistä, mutta kaikkein otollisin välikappale tässä tempussa on vanhan-aikainen sapeli.

Myös pimeässä huoneessa loitsimista tavataan Woguleilla.[243] Jonakuna pilkkopimeänä yönä, kun kansaa on kokoontunut jurtan täydeltä, noita alkaa kutsua henkiä, koputellen rautapäisillä nuolilla vasten metallilevyä, joka on permannolla. Vähän ajan päästä koko jurtta tärähtää, välikatto hajoaa reppänän kohdalta ja nuolten koputukset ilmaisevat, että haltija on saapunut. Toisinaan tuottaa haltijan ilmestyminen niin kovia kouristuksia, että noita menee tainnoksiin. Silloin on heti sytytettävä valkea, ett'ei hän siihen paikkaan kuolisi. Noidasta itsestään tontun siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ajettu täyteen teräviä nuolia.[244]

* * * * *

Niiden Permiläistenkin joukossa, joita pyhä Tapasi[245] koetti taivuttaa kristin-uskoon, oli paljon "noituuden riivaamia". Hänen päävastustajansa oli Pam -niminen vanhus, joka ruhtinaana hallitsi yhtä heimoa, mutta noitana koko Permin kansaa. Kaikki muut noidat kunnioittivat häntä esimiehenään ja opettajanaan, itse oli hän perinyt oppinsa isältään. Hän osasi ottaa selkoa siitä, mitä kaukaisissa maan äärissä tapahtui, samana päivänä ja hetkenä. Hän rukoili ja uhrasi kansansa puolesta, hän lähetti jumalat omaistensa avuksi ja vihollistensa häviöksi. Mutta ennen kaikkia esiintyi hän loistavalla puhetaidollaan kansallisuutensa ja uskontonsa puolustajana. "Veljet, miehet Permiläiset", hän lausui äsken kristityille kansalaisilleen, "isäinne jumalia älkää jättäkö, heidän uhrejaan älkää laimin lyökö, vanhoja veroja älkää poistako, entistä uskoa älkää heittäkö! Niinkuin isänne tekivät, tehkää tekin! Minua kuulkaa, älkää tuota vasta saapunutta Moskovalaista! Moskovastako voisi meille mitään hyvää tulla? Eikö sieltä ole tullut meille rasituksia ja raskaita veroja, sortoa ja väkivaltaa, ylimyksiä ja virkamiehiä? Siitä syystä älkää häntä kuolko, minua kuulkaa, joka teidän parastanne tarkoitan! Minä olen teidän sukulaisenne, kansalaisenne ja maamiehenne, minä olen teidän kanssanne yhtä heimoa ja yhtä kieltä. Minua teidän sopii kuulla, joka olen kauan ollut opettajana teidän keskuudessanne. Minua teidän sopii enemmän kuulla, joka olen vanha ja ikäänkuin teidän isänne, kuin tuota Wenäläistä — sanonko vielä Moskovalaista — jolla on vuosia minun suhteeni niinkuin pojallani ja pojanpojallani. Siitäkin syystä älkää häntä kuulko, minua kuulkaa, minun sanani pitäkää ja pysykää siinä kiinni, niin ette tule voitetuiksi, pikemmin itse voitatte!"

Permiläiset eivät häntä kuulleet, vaan ottivat vastaan uuden uskonnon. joka sekä sisällisesti että ulkonaisesti oli voimakkaampi. Noidat ja se osa kansaa, joka pysyi entisyydelleen uskollisena, vetäytyivät metsien suojaan ja elivät vielä kuudennellatoista vuosisadalla pakanuudessaan.[246] Mutta viimein täytyi heidänkin taipua tunnustamaan kristin-uskoa ja muuttamaan pakanalliset menonsa, ainakin ulkonaisesti. Entisten pyhäin lehtojen ja uhriaittojen paikalle he rakensivat kirkkoja ja kappeleita, mutta kokoontuivat niiden luokse toimittamaan verisiä eläin-uhreja. Entisten kotijumalain sijalle he asettivat pyhimysten kuvia, mutta panivat niiden eteen pöydälle lampaan ja sian päitä, kun tahtoivat niitä hyvittää. Entiset noidat syrjäytettiin sekä yhteisestä että yksityisestä jumalanpalveluksesta, vaan kovassa hädässä turvaudutaan nytkin heidän apuunsa ja pyydetään heitä määräämään uhreja. Taudinkohtauksissa esim. menettelee nykyinen permjakkilainen noita seuraavalla tavalla. Hän ottaa hyppysellisen suolaa pyhäinkuvaan kaapista ja siroittaa sitä tulisille hiilille, niiden yli hän ripustaa kirveen nuorasta, ikäänkuin puntarin, ja rupeaa luettelemaan sukulaisvainajain sekä pyhimysten nimiä. Se, jonka nimeä lausuttaissa kirves heilahtaa, on taudin lähettänyt. Jos se on joku pyhimys, niin noidan pitää vielä tiedostaa, mistä rukoushuoneesta se on etsittävä ja mitä uhria se vaatii.[247]

Kuinka tämä jyrkkä muutos noidan yhteiskunnallisessa asemassa on vähitellen tapahtunut, osoittavat ne välimuodot, jotka ovat säilyneet Wotjakeissa. Heidän noitansa, sanoo Müller,[248] samoin kuin Tsheremissein ja Tshuvassein, olivat vanhoja harmaapäisiä ukkoja, välistä myös akkoja, joita pidettiin suuressa arvossa, koska olivat ylijumalan kanssa salaisessa yhteydessä ja osasivat ennustaa. Niitä ei ollut joka kylässä, vaan oli neljällä tai vielä useammalla kylällä yhteinen. Jos oli suurempi vahinko tapahtunut yksityiselle, taikka yleinen katovuosi tai rutto rasitti kansaa, niin tulivat perheen tai kylän vanhimmat noidalle asiaa ilmoittamaan ja neuvoa pyytämään. Hän silloin teki kaikenlaisia temppuja. Hän otti esim. 41 papua, latoi ne avunhakijain läsnäollessa pöydälle, muutteli niiden keskinäistä asemaa, katseli niitä tarkasti ja määräsi sitten uhrauspaikan ja -päivän, uhriin osalliset ja uhrin lajin. Mutta itse uhrausta hän ei näy toimittaneen. Rukousten lukemisesta ja menojen järjestämisestä pitivät huolta samat perheen tai kylän vanhimmat, elukat sai teurastaa kuka tahansa.

Nykyiset tutkijat, joista Buch,[249] Pervuhin[250] ja Bokaevskij[251] ovat tähän seikkaan enimmän huomiota panneet, todistavat oikeaksi Müllerin kuvauksen. Oikea noita on nimeltä tuno.[252] Hän on ainoa, joka on suoranaisessa yhteydessä jumalain kanssa ja osaa tiedustella heidän tahtoaan. Hän johtaa tällä tiedollansa kaikkia yhteisiä asioita. Erittäin kysytään hänen neuvoansa, jos uhri on toimitettava jonkun yleisen onnettomuuden tähden. Hän silloin päättää, mille jumalalle on uhrattava, milloin ja missä paikassa. Hän käskee, että uhrattavat elävät pitää olla sen ja sen karvaiset, joka on sangen tärkeä asia, sillä semmoinen elukka on sitten saatava, maksoi mitä maksoikin. Sanotaanpa hänen usein käyttävän sitä oikeuttaan määrätäkseen juuri sen karvaisen, joka hänellä itsellään sattuu olemaan eikä muilla, ja sillä tavoin kiskoakseen itselleen hyvät hinnat. Tuno myös määrää uutten pyhäin paikkain aseman ennen kerrotulla tavalla.[253] Yksityisillä on hän alin-omaa apuna. Kun joku tahtoo uudistalon perustaa, joka Wotjakeissa usein tapahtuu, koska he tuon tuostakin purkavat kylänsä ja muuttavat muualle, tulee kysyä tunolta sopivaa paikkaa, ja hän sen tiedostaa arpomalla. Jos hevonen tai lehmä on metsään kadonnut, hän vaatii hopearahan, panee sen lusikkaan, jossa on vettä tai viinaa, katselee siihen ja ilmoittaa paikan, missä kaivattu elukka on. Samalla tavalla hän ottaa selkoa taudeistakin, joita sitten parantaa loitsuilla tai määräämällä uhrin.

Kuitenkaan ei tunolla itsellään ole mitään tekemistä missään uhritilaisuudessa; sen kaiken tekevät erityiset uhripapit, joita on sekä vakinaisia että tilapäisiä. Vakinaiset ovat ne papeista, joilla on joku aidalla tai rakennuksella suojattu pyhä paikka hoidettavana ja joita sen johdosta nimitetään utis s.o. vartija. Niin esim. lud-utis pitää kunnossa ludin aituuksen ja uhraa lud-hengelle. Samoin kuala-utis, myös vorshud- eli mudor-utis nimeltä, pitää huolta kuala-rakennuksesta ja siinä toimitettavista uhreista. Hän tuo joka vuosi vereksiä oksia pyhästä puusta ja levittää ne kualan nurkassa olevalle laudalle. Sekä ludin että kualan vartijan virka menee tavallisesti perinnöksi isältä pojalle. Myös Nyrjan kylän kuuluisan uhrilehdon papin arvo mainitaan olleen perinnöllinen.[254] Yhteisten pyhäin paikkain hoitajat ovat kuitenkin usein tunon nimittämiä joko määrätyksi tai määräämättömäksi ajaksi. Tilapäisiä uhripappeja, joita valitaan arvalla täysi-ikäisistä miehistä, ovat vösjasit eli rukoilijat. Heidän tehtävänään on lukea rukoukset ja toimittaa uhraus niissä yleisissä juhlissa, joissa eivät edellä mainitut vakinaiset papit esiinny. Partshas nimiset apulaiset teurastavat elukat ja valmistavat uhriaterian. Kaikissa tilaisuuksissa huomattava henkilö on tör eli päämies, joka siunaa uhrilihat ja aloittaa syömisen. Niin hyvin vakinaisena kuin tilapäisesti valittuna on hän aina vaan yksi, jota vastoin toisia toimitusmiehiä tavallisesti on useampia.