Nytkös, koska aamu koittaa,
Suomi viimein virkoaa,
Työmme kovan onnen voittaa,
Korpi kolkko aukeaa,
Nytkö, veljet, liittoamme
Turha riita ratkaiseis,
Uutta toivon toukoamme
Kateuden halla veis?
Ei! min yhteen Luoja liitti,
Näin se ratketa ei saa!
Ykshän Suomi meidät siitti,
Ykshän kerran peittää maa.
Yhtenä siis seisokaamme,
Suomeamme suojellen,
Yhteis-voimin voittakaamme
Yhteinen vihollinen!
Kumpi suurna, kumpi piennä,
Olkoon lasten riitana;
Kyynärähän tok' ei liene,
Miehen kunnon mittana!
Ylempänä, alempana,
Mitä siitä huoltakaan,
Kuu vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan!
Koivu Etelässä.
Oi Suomen kaune, koivahainen,
Solakka, vyöhyt-valkeainen,
Mi saattanut sun tänne on?
Sä luulit: »päiv' on lempeämpi
Ja tuuli tuolla hempeämpi,
Maa antaa runsaan ravinnon».
»Ma kasvan siellä uljahasti,
Kohotan pääni pilviin asti
Kuin muinoin tammi Jumalan.
Ja katsomahan kummaa uutta,
Komean koivun tuuhevuutta
Kaikk' ehtii kansat maailman!»
Tääll' oli päivä lempeämpi
Ja tuulen henki hempeämpi
Ja runsaat antehetkin maan.
Mut vaivaisena varreltasi
Kuitenkin kuihdut huolissasi —
Tää maa on sulle vieras vaan.
Provessori Lönnrotille
(15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa).
Suomea sorteli orjuudessaan
Kielen vierahan ankara valta,
Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan
Armahtain, vapahaksi sen alta
Päästit ja neuvoit: tuossa on tie,
Lupauksen maahan mi vie!