I.
Nuoruus, kultainen aik', oi ihmisen autuas aamu! —
Aamu ei kuitenkaan — ihmisen autuas yö! —
Ei tok' yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen,
Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! —
Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält' ihaellen
Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan —
Moinen, kosk' utuhunnullaan hämy siintävän seudun
Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään.
Peitoss' on risu rannan, on joka lehdetön oksa.
Peitoss' on kelopuut, paljahat, kuivunehet;
Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut;
Pohjolan köyhyytt' ei silmä nyt huomata voi.
Mut toki kautt' utuhunnun paistavi peittelemättä,
Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk' ihanuus.
Jalona haamoittaa koht' äärtä taivahan kannen
Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät,
Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet,
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö.
Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä
Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta
Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo.
Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen
Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt,
Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin,
Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa.
Suojaan turvauten, jok' estää pohjaiset viimat,
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee;
Pää kumarruksissaan se kantaa tok' ilomielin;
Taakka jos raskas lie, rakkaan' onpi se myös.
Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle
Vaivuta kukkien päit', ehdi ei pyyhkiäkään
Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa,
Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen.
Viel' ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa;
Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. —
Ilma on hiljaa, tyynn', ei murra myrsky nyt honkaa,
Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös.
Hiljaa on kuni kirkoss' aikana siunaus-hetken:
Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton,
Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. —
Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell' ankara kuohu,
Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
Voip' ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta,
Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui,
Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen,
Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton.
Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret,
Ympäri katsotten silmin säihkeilevin.
Sydän on toivoa täys ja riemust' aaltoovi rinta,
Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö.
Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa
Näyttää: »Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on». —
Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! —
Hetk' ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois —
Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus,
Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan!
Oisko! — mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella;
Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ,
Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi,
Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.
Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas,
Ei ole matkan pää, ensi-porras se on.
Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä —
Kosk' ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa.
Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori,
Vaikka se katsoen täält' yksi on askele vaan.
Eikäpä ain' ole suotun' yöllinen vilppaus Teille,
Suotu ei ain' ole myös nuoruuden kepeys.
Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä,
Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan.
Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla,
Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. —
Sitte kun huo'ahtain taas katsehen luo yli laakson —
Voipa kauhua, voi! — kaikki jo muuttunut on!
Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää
Maailman kokeneen pettää silmiä voi,
Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin,
Missä sen on ihanuus? Miss' sulo, täydellisyys?
Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas,
Puuttehet näkyy kaikk', köyhyys, kolkkous myös.
Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle
Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois.
Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan,
Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt,
Kuvaa taivahan ei — ah taivaskaan ei nyt enää
Paistele kirkkaast', ei paista kuin paistanut on!
Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot,
Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.
Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori —
Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies!
Sanaa kolme tok' on, se huomatkaatte, oi veljet!
Kolme tok' kallist' on luotett' auttelevaa,
Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo
Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni,
Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi.
Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk' ole hällen;
Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan.
Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme?
Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.
II.
Näin Luoja lausui: »Tulkoon valkeus!»
Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti.
Levisi silloin valon kirkkaus
Ja alku-öisen pimeyden voitti;
Ja määräämätön ijankaikkisuus
Sai määrän, mitan, syntyi aika uus,
Ja luomiselle ensi-aamu koitti.