Näytelmätär silloin, neito nuori,
Taivoon päin kohottaa kätösensä.
Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä
Maanitellen mielilausehilla:
»'Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita;
Lauluja lakastuneita;
Ei mua Suomi soitattele,
Omat lapset laulattele!'[5]
Niin sa, vanha Väinämöinen,
Vihoissasi muinoin virkoit,
Suutuksissasi nimesit;
Vierit poies Suomen maasta
Maille muille kaukaisille.
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Linna on tässä laadittuna,
Kallis kartano rakettu!
Seinät tehty marmorasta,
Kuparista katto pantu,
Sisus kullalla kuvattu,
Hopehilla holvattuna,
Ollakses, eleäksesi,
Ankarast' asuaksesi
Näillä Pohjolan perillä,
Suomessa sulohisessa».
Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi toivoin turhin.
Eipä käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jällen loihe loitsunahan:
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et huoline hopeista,
Kääntynekään kullan tähden, —
Kuule nyt mitä sanelen,
Todet sulle tarkat virkan:
Ilon pantuna on paasi,
Laulukivi laskettuna
Linnan keskelle komean,
Salin suuren permantohon.
Siinä istuos ilolla,
Siinä soita riemutellen,
Kanteletta kaikutellen!
Siihen tuiskuna tulevi,
Vilisevi virtanansa
Kaikki mahtavat mailman:
Rikkahat ja ruhtinahat,
Keisarit ja kuninkahat
Soittoasi kuulemahan,
Iloa imehtimähän».
Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi turhin toivoin.
Viel' ei käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jälleen loihe loitsimahan:
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et käänny kuitenkana, —
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Kuuluu laaksoista kujerrus,
Vuorilta valitus-ääni.
Koko Suomi kaihossahan
Huokoavi haikeasti,
Valittavi vaikeasti
Lähtöä ikirunojan,
Väinämöisen vierinteä.
Vesi silmistä valuvi,
Kyynel karvas poskipäille;
Jääksi jäätyvi samassa,
Kynttiläksi kangistuvi.
Vaan jos vanha Väinämöinen,
Laulaja ijän-ikuinen
Takaisin tulisit näille
Poloisille Pohjan maille
Uuden kuun kulettajaksi,
Uuden päivän päästäjäksi,
Uuden Sammon saattajaksi,
Uuden soiton suorijaksi, —[6]
Vesi taaskin vierähtäisi
Suomen silmistä suloisen.
Se ois kyynel riemun kyynel,
Riemun kyynel kirkkahainen,
Se ei jääksi jähmettyisi, —
Päärlynä putoeleisi,
Helmenä helähteleisi
Ihmisten ihanteheksi,
Jumalainkin ihmeheksi!»
Jopa kuuli vanha Väinämöinen,
Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta.
Käännytti jo hänet kansan kaiho,
Huokaukset Suomen huolellisen.
Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä:
Hangat piukkii, airot notkistuvi
Soutaessa seppo Ilmarisen;
Purren hyrskivi kuparikokka
Melatessa liedon Lemminkäisen;
Itse istuu jouten Väinämöinen.
Eipä aivan jouten istukana,
Sormin soittelevi kanteloista,
Suinpa laulaa suloutta Suomen.
Rantaan rientävät he Suomenniemen;
Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan,
Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:
»Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen,
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!
Murheen jäät jo loiskahtavi
Riemun lainehiksi;
Kylmä hanki heilahtavi
Lemmen kukkulaksi;
Linnut laulaa virtosia;
Kesän päivä koittaa;
Itkein ilokyyneliä
Koko Suomi soittaa!»
Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.