»Jo heitä huolet!
Ei kaikki kuolleet
Viel' ole virtoset laulajan.
Viel' kanteloinen kaikuu
Ja rinta raikkuu,
Kuin Väinön aikana vakavan».
Vaikeni jo virsi Lauluttaren;
Huoltap' ei se Suomen huojentanna,
Iloa ei soitto synnyttännä.
Siihen vastas surullinen Suomi:
»Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu,
Kuuluu laulu loittoo!
Äänikö Väinön taasen raikkuu?
Soiko Väinön soitto?
Eipähän soittamassa, veikot,
Väinö tässä liekään!
Sorakieli, äänet heikot
Tään on soittoniekan».
»Oisko itse Väinämöisen
Soittamassa sormet,
Loiskuis lainehet järven jäisen,
Kukkis kulonurmet!
Vieläpä nyt on aalto vanki,
Kituu kahlehissa;
Vielä pitää talven hanki
Nurmet nukuksissa».
Kuvatarpa tenhosormi silloin,
Kalkahuttain kalliota, alkoi
Loitsujansa mahtavia laulaa:
Kieli liikkui, loitsut luikahteli;
Veistin väänti, paadet pakahteli.
Näin Kuvatar tenhosormi lausui:
»Kallio sa kuun ikuinen,
Vuori päivän polvuhinen,
Kuule nyt mitä sanelen,
Kuule mitä sulle lausun!
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuren Luojan!
En omin käsini väännä,
Käsin väännän Kaikkivallan!
Sana kuule, kuule käsky,
Tenhollista nyt totellos!
Muuttuos muutellessani,
Muodostuos, vuori vahva,
Väinämöiseksi vakaaksi,
Ikuiseksi laulajaksi!
Mit' on paasia sinussa,
Mitä kiviä kovia,
Siitä runkonsa rakennan,
Siitä kallon kalkuttelen.
Mit' on puroja povessas,
Ne ma suoniksi solutan,
Verivirroiksi valutan.
Mit' on lunta lappehillas,
Siitä holvajan hivukset
Hopeisena heilumahan,
Valumahan valkoisena.
Mit' on kuusia kupeillas,
Honkasia hartioillas,
Ne ma ruunuksi rakennan,
Sovittelen seppeleeksi
Päähän vanhan Väinämöisen,
Ilon tuojan ikävöityn».
Jopa kalliosta kuvoaikse
Muoto va'an, vanhan Väinämöisen,
Suomen tarkkamielen, laulukielen.
Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:
»Ällös surullinen Suomi,
Ällös itke nyt eneä!
Riemuitse jo rinnassasi,
Aamuin illoin nyt iloitse!
Jo on vanha Väinämöinen,
Ukko tullunna takaisin
Laulamahan, kukkumahan,
Soittamaan, helistämähän
Kansan kaunihin iloksi,
Sulon Suomensa huviksi!»
Hälveni jo hetkeks ääni huolen,
Vaikenivat jo valitusvirret.
Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä;
Vaanpa kohta taas poloinen parkui:
»Mit' on syytä soitellamme,
Laulaa riemumiellä?
Eipä ole laulajamme
Väinö tullut vielä!
Tulta säihkyy Väinön silmä,
Sulosuunsa laulaa; —
Sydän tään on kuollut, kylmä,
Eikä kaiu kaula!»