Luettuani »Säkenien» toisen parven.
(Montreux'ssä Sveitsinmaalla.)
Niin mä luulin, niin mä kuulin:
Kaikki kuoli jo käköset,
Laululintuset katosi
Suomen maasta surkeasta,
Pohjan kolkoilta periltä:
Mitk' on nälkä näännyttännä,
Mitkä kylmä kaatanunna,
Mitkä, muuttaen tapansa,
Havukoina harmajina
Toinen toista raadellunna.
Niin mä luulin, niin mä kuulin. —
Tulipa tänne pohjois-tuuli,
Tuuli tuttava läheni,
Se toi laulut tullessansa,
Saattoi siivillään runoset,
Takaa vuorten viserryksen,
Kauniin maastani kukunnan.
Siitä syämeni sykähti,
Rinta riemahti suruinen.
Jopa tunsin, jopa tiesin
Aamun alkaneen paremman,
Onnen päivän palannehen
Suomen synkille saloille,
Pohjan raukoille rajoille.
Taashan kaikuu, taashan raikkuu
Entiset ilo-käkemme,
Muinahiset lempilinnut.
Västäräkkisen viserrys
Talvimyrskyn tauottaapi;
Kuultua kevätkäköstä,
Jänkät jäisimmät sulavat.
Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.
»Pois on vierryt Väinämöinen,
Laannut laulamasta;
Herjennyt on kanteloinen
Käyrä kaikumasta;
Siitä huokaa huolissahan
Suomi nyt ja itkee
Riutuneita riemujahan,
Surun aikaa pitkää».
»Suomen on äänen sortanunna
Talven tuima valta,
laululinnut on paennunna
Kylmän kynnen alta.
Tuuli vain hongikossa huokaa,
Kova hanki kirskuu,
Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa,
Tias-pikku tirskuu».
Näinpä sävel kaikui kankahilta,
Suomen saloilt' ääni murheellinen.
Tuuli siivillään vei äänen vienon,
Kujerruksen kantoi taivahasen.
Siellä ruskopilven reunall' istui
Sisarusta kolme kaunokaista,
Ihanaista ilman neittä kolme.
Kannel käsiss' istuu impi yksi,
Laulutar se on, heleäkaula:
Sulosäveliä helskyttävi,
Surut sydämestä sulattavi.
Toinen impi on Kuvatar kaunis,
Tenhosormi, veistin kädess' istuu:
Sillä kallioita kalkuttavi,
Luopi sankareita, jumaloita.
Kolmaspa se on korea kuopus,
Näytelmätär, sisarista nuorin:
Missä astuu, aukeavi haudat,
Heräjävi haamut nukkumasta,
Ylös urhot nousee nurmen alta.
Kuullessansa Suomen suruvirttä,
Sydämehen impein syttyi sääli.
Taivahalta suhisevin siivin
Laskeusit lohduttelemahan,
Huolet Suomen huojentelemahan.
Ensin Laulutar heleäkaula
Käänti polvillehen kanteloisen;
Hypitellen hyppysensä hienot,
Soittain kielosia kultaisia,
Lauloi siinä näin ihana impi:
»Kuin talven tuomi,
Kas, sulo Suomi
Nyt seisoo huolien, huo'aten!
Vaan kanteleni soiva,
Se tuopi hoivaa,
Se tuopi toivoa sydämehen».