Valo kirkas, valo kaunis, tok' on vaan kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
Lempenä se vast' on oikein säde Luojan loistehen,
Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.
Vaikka sull' ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas,
Vaikka sull' ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas,
Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —
Ah tok' oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen.
Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
Ympärilläs kaikk' ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!
Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs.
Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk' ilmojen,
Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.
Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
Vaikk' ois ahdas, vaikk' ois pieni, halpa, riennä siihen vaan;
Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.
Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
Tässä Teill' on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!
Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee,
Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.
Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit' enemmin!
Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.
IV.
Kosk' emäntäisen tarkan silmän alla
Liedessä korjaellaan valkeaa,
Se iloisella palaa paukkinalla
Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa.
Se onpi silloin koko huoneen sielu,
Jok' elämää ja virkeyttä suo;
Kokohon houkuttaa sen valo mielu
Perehen kaiken hauskan lieden luo.
Viel' uloskin se kauas yöhön paistaa
Pimeihin kuusikoihin korpimaan,
Yllyttäin uupunutta matkalaista
Taas askeleitaan jouduttelemaan.