Mut valkea jos liedest' ulos karkaa,
Omille valloillensa kirvahtaa —
Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! —
Äkisti ilos, onnes lopun saa!
Kuin kahleistansa irti päässyt orja,
Niin tuli silloin raivoo, riehuilee;
Sen viha hillitön, sen vimma hurja
Säästelemättä kaikki tuhoilee.
Koht' on sun kalliit tavarasi tuhkaa,
Sun talos raunioiksi vajoutuu;
Suakin elementti julma uhkaa,
Töin tuskin oma henkes pelastuu.
Näin tuli kirkkahinkin maallisista,
Isien maahan jalo rakkaus,
Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista,
Voi olla tuhoovainen kirous,
Kun, päästen valloillehen takastansa,
Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan,
Hillittömässä vihanvimmassansa
Ei pettuutt' inhoo, salamurhaakaan —
Tai raadellen myös omaa sydäntähän
Puoluekiihkona kun raivoaa,
Kun veli vihaa, vainoo veljeähän
Syyst' että toisin maataan rakastaa.
Ei Lempi olekaan se liekki sitten,
Lemmoksi häijyks jo se muuttuikin,
Ei ole kirkkain parvess' enkelitten,
Vaan langenneista hengist' ilke'in.
Se pitää tok' on saanut enkel-kielen
Ja muodon paistavan kun aamun koi,
Joll' yhä vielä ihmis-parkain mielen
Lumoa, pettää, viekoittaa se voi.
He rakkauden tähden omaa kansaa
Kuin verivihollistaan vainoovat,
Nimeä lemmen huutain, toisiansa
Kuin pedot raatelevat, murhaavat.
Voi! Eripuraisuuden tuli täällä
Myös irt' on päässyt, leimuks kiihtynyt;
Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä
Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt.
Yhäti paisuu valta palon huiman,
Se leviää, se kohoo, julmistuu.
Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? —
Yks valta ois — se Lempi on, ei muu!
Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme,
Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi!
Oi kutsukaatte, että kurja maamme
Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!
Suur', ankara maan pääll' on vihan valta
Ja mahtava on täällä kirous,
Mut kirouskin raukee kiroovalta,
Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus.
Ei silmää loistavata lempeästi,
Katsetta pyhää Lempi-kerubin,
Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti,
Voim' ankarinkaan vihan enkelin.
Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan,
Ja käsin peittää silmät huikaistut,
Hän näki säteen autuudesta taivaan,
Mi hält' on ainiaksi kadonnut!
Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.
I.
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
Työt' yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! —
Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree,
Kansat kaikk' kukistain, voittaen manteret, maat;
Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima,
Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan,
Kyntäen näin vakojaan, jost' ei toki koskahan nouse
Toukoa oraillen, kohoo korsiakaan.
Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill' on
Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. —
Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee,
Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös;
Vaan sätehens' ei tuottele virvoitust' elämälle,
Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. —
Muut ihaelkohot kuin sota laill' jalon, ankaran kosken,
Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee;
Egyptin se tok' ei kevät-tulv' ole, siunaus peltoin,
Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. —
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä —
Sun työs tok' jalomp' on, oi Savon urhea mies!
Valloittajaks' sua myös kehuen mun mainita sopii,
Vaikk' perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
Mait' avarampia ei moni muu ole laskenut alleen,
Valloitus-sankareiss' ei monta sun vertojas lie,
Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit,
Kirves ja aura, ne kaks, asein' ainoina vaan.
Suomenmaan sydän viel' oli korpena kolkkona kaikki,
Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö.
Miehuutt' ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät,
Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan.
Miehuutt' ei ollut vailla, ken korven ik'-asukkaisen
Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi.
Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti
Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää.
Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat,
Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs!
Usein kosk' ilomielin jo näit sun vaivasi palkan,
Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat,
Hiljaa hiivien silloin tul' yöllä se ryöstäjä viekas,
Viimeisen sult' jyvän vei, kaiken toivosi vei.
Viel' apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös;
Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas,
Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös.
Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus,
Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi,
Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas,
Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin.
Näin vuos vuodelta ain' yhä laajemmaks levis valtas,
Laajeni viljelysmaa, laajeni näin Savon maa.
II.
Voitolle pääsi vallat Pohjolan,
Pimeni päivä kansan Väinämöisen,
Riehahti myrsky raivoamahan,
Kauhullaan enentäen kauhun öisen;
Toisistaan Karjalaiset eksyi pois —
Yöll' erottaa ken tietä voinut ois?