Muruksi murtui Sampo — vapaus —
Ja kahtia myös Karjalakin katkes;
Nous eri vallat, eri uskomus,
Ja heimouden side vanha ratkes;
Vel' oma muuttui tuntemattomaks;
Vapaana oltiin yks — nyt orjaa kaks.
Sokeina vastatusten syöstihin;
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Er' elo ol' ja kuolon toivokin,
Yhteinen ainoast' ol' enää hauta. —
Kuink' erottaa näin voipi ihminen,
Mink' itse Luoja liitti yhtenen!
Kohosi silloin torni korkea
Äyräälle myrskyn raatelemain rantain,
Kohosi tulitorni, leimua
Kirkasta, kauas paistavaista kantain.
Halua ihmeellistä herättäin,
Vastustamattomasti viehättäin.
Molemmat riensi kohden valkeaa —
Uus elon toivo kaiken rinnan täytti —
Vihollisen he keksi siellä — haa! —
Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti
Ja kädet miekkoineen jo nostetut
Taas alas raukeni kuin halvatut.
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen,
Hetkessä haihtui vihat katkerat,
Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen.
Omaksi veljekseenhän Savon mies
Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.
Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie
Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. —
Kysytkö: mi se tulitorni lie?
Ma vastaan: se on Savon linna jalo,
Ja leimu siinä kirkaspaisteinen,
Se lemp' on yhteisehen Suomehen.
III.
Heräsi sotavanhus unestaan,
Ja katsoo ympärinsä kummastellen:
Mi pauhu täällä, mitä hurraellen
Näin joukot vilskuu hänen muureillaan?
Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu,
Ja liput mastoiss' ylpeästi liehuu,
Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin
Ylt' yli saloin sinisiintäväin?
Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? —
Ja ukko silmänsä luo ympärilleen
Tykittömille vallivaruksilleen.
Ja miss' on Savon kaikki sankarit?
Ne oisko pelkurit tai petturit?
Oi, ällös, ukko, olko milläskään,
Unia näet vaan menneist' ajoistasi!
Ei sodan myrskyt enään ikinään
Uhkaile armasta sun Savoasi.
Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha;
Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa,
Ja kansa riehuva tää summaton
Sukua Suomen, omaas, se kaikk' on.