Nyt käteens' jättiläinen
Sai sadat rattahat;
Hän kaikin voimin vääntää,
Ne pyörein juoksevat,
Ne vanuttaa, ne takoo,
Ne kutoo ratisten,
Ja leivän tarpeet hankkii
Tuhatten ihmisten.
Nyt jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa viimein sai täyttymään.
Jo sata vuotta vääntää
Hän tuossa päivät, yöt,
Ja yhä kaunistuupi
Ja karttuu hältä työt;
Ja maine, jota toivoi
Suurista sodistaan,
Sen monin kerroin saa hän
Nyt työstään, toimestaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.
Oi kaukaa häämöittävä,
Sä aika tuleva,
Kun auraks muuttuu miekka,
Työkoneeks kanuuna.
Kun vert' ei vuodatella,
Vaan työllä kilpaillaan,
Kun suosio ihmisill' on
Ja rauha päällä maan,
Oi aika sä toivottu, kaivattu,
Kas täss' esikuvas on siunattu!
Huhtikuun 16 p. 1869.[7]
(Kun Suomen uusi valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).
Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu,
Oi päivä, jok' ei koskaan unhoitu!
Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi
Sanoma sinusta maan kautta lensi:
Kaikk' kansa kuuli kauhistuin
Ja seisoi sanattomin suin.
Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli
Ois iskenyt sen keskeen — mutta huoli
Ja kauhu ensihetken vaan
Sai vallan, sitten sydämistä
Tuhannen kertaa tuhansista
Riemahti ilo kaikumaan.
Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen,
Kiitoksiin jot'ei syyttä houkuttais,
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen
Käskystä kellekään ei kumartais,
Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä,
Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan,
Ja kainostellen peittää tunteitaan,
Jos kohta sydämessä lempi sykkää —
Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi
Ja yli kuohahti sen sydän täysi.
Sen palatsit, sen mökit matalat
Kaikk' yhtä kiitosvirttä kaikuivat,
Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa.
Hän oli pelastettu, tukeva
Lakimme vanhan, pyhän suoja!
Hän oli pelastettu, auttaja
Elomme kansallisen nuoren
Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!
Nyt edes näit, oi jalo valtias,
Jos epäillyt liet koskaan lempeämme —
Vaan kuink' ois luulon sijaa rinnassas,
Sun, joka olet henki hengestämme,
Jok' aina meidät ymmärsit
Ja tunsit, meitä rakastit —
Nyt näit kuink' onni Suomen kansan on
Sun onnestasi eroamaton!
Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri
Sä tahdoit että antees uusi, suuri,
Anteistas suurin: jottei enää mitään
Sun kansas ääntä sulta estää saa —
Se muistopatsaan' oisi ijäst' ikään,
Mi tätä päivää meille muistuttaa.
Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.
I.
Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö,
Ääneti, hengeti kaikk' kuin nuo perät Pohjolan kurjat.
Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla,
Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti,
Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,
Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta,
Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta,
Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,
Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa —
Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.
Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä —
Kuules kuink' kohisee ne hiljaa peittonsa alla!
Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin,
Jotk' ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat,
Vaan kaikk' jäädyttää, kaikk' kuolettaa vilu viima —
Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.