Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen,
Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy,
Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.
Annas jos hetkisen nyt viel' Lämmön huokuvi henki
Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet
Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,
Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden.
Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski.
Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu
Kuollehet nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan,
Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.
Kaikki ne nyt vihertää, kaikk' kukkivi, kaikki nyt tuoksuu
Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.
Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,
Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.
Heidänki rintansa lämpiivi — näin luo Lämpönen Lemmen —
Kilvan kultansa kanss' he laulaa riemuisin kielin.
— — —
Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa?
Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan.
Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk' jalot aatteet,
Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,
Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään;
Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,
Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans
Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla,
Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa.
Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,
Ihmis-auttaja Sä, nimelt' et vaan, myös sydämeltäs
Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,
Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman.
Meidät on ymmärtänyt koht' täydesti Sun jalo henkes;
Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen
Syvään kätkeyneet, viel' uinuvat rinnassa Suomen
Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta
Koht' tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.
Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön
Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden.
Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,
Toivonsa, tarpehet kaikk' edeskantaa istuimes eteen
Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi
Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki
Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,
Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.
II.
Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; —
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.
Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.
Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.
Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. —
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.