Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.
— — —
Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!
Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.
Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.
Aleksanteri II:n muistoksi
Huhtik. 29 p. 1881.
Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:
»Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!»
Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:
»Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?
Miks' et voideltuas varjellut sä vielä,
Kuin niin monta kertaa olit varjellut?
Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä
Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!
Useinhan sai elää, kuolla turvallisna
Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,
Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna
Leivän sijaan kiven kovan antoivat;
Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;
Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?
Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta;
Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?
Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,
Joka vainioille viljavuuden suo,
Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,
Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!
Voi miks juur' se säde, joka voimallansa
Rakkauteen herättääpi lintuset,
Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,
Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!»