Sydämelle.
Sydän, sydän saastahinen,
Kuinka tohditkaan sa kurja
Pyhää neittä ihaellen
Toivoin tykyttää?
Katso, silmäns' aurinkohon
Tomun laps kun tohtii luoda,
Puhdas paiste, kirkas loisto
Silmät sokaisee!
Kerta ainoo vaan mun anna
Häntä nähdä, ihaella!
Sokeentuu kun siitä silmän',
Muut' ei näe kuin häntä vaan!
Armaalleni.
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,
Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.
Nyt on aika armastella.
Kukka kuihtuvi ihana
Syksyn synkeän käsissä;
Liedon perhon liipoittimet
Ruimeltuupi, raukeaapi
Talven kourissa kovissa.
Kultaseni, kaunoiseni,
Nyt on aika armastella,
Aika suuta suikkaella,
Hunajata huuliltasi
Imeskellä ahnehesti,
Kosk' on kerkeän keväimen
Päivyt vielä paistamassa,
Aurinko alenematta!
Tottelemattomat jäsenet.
Jäsenillen' vihastuen virkoin:
»Voipa teitä, pahat palkkalaiset,
Orjat uskottomat, pettäväiset!
Toista teille käsken, toista teette:
Jalat Lindan luo mun aina vievät,
Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;
Lindan puolehen myös silmät siirtyy,
Josko luonen taivaasen tai maahan;
Poski hehkuu, rinta huokoavi,
Tuovat sala-tunteheni ilmi.
Aikaa arvannut ois Linda kaikki,
Jos ei suuni tok' ois uskollisna,
Sanois muita valhettelijoiksi». —
Nuhdellessan' näin jäseniäni,
Linda äkkipäätä vastaan astui. —
Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»