Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
Laveni, kohos tään kautt' aattehen;
Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta,
Se siinä asunnon löys avoimen.
Kullalla muistoon kirjoitettu on
Tää aika ihmeinen ja verraton.
II.
Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.
Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!
Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.
»Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on,
Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie —
Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!»
Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran.
Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.
Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.
Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.
Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa:
Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.»