(Schiller.)
Miks rientää kansa kohisten
Kuin koski kautta katujen?
Tuliko Rhodossa nyt riehuu,
Kun sekaisin näin kaikki kiehuu?
Ritarin ratsuilleen ma nään
Keskellä kansajoukon tään,
Ja, ihme, hänen jäljestähän
Otusta kummaa vedetähän,
Kuin louhikäärme muodoltaan!
Kas kita kuinka irvistääpi!
Urosta ynnä saalistaan
Vuorottain kansa ällistääpi.
Tuhansin äänin huudetaan:
»Tulkaatte syöjää katsomaan,
Mi nieli karjaa, nieli kansaa!
Täss' sankari on, voittajansa!
Mont' ennenkin on lähtenyt,
Petoa tappaa käennyt,
Eip' yhtään heistä nähty jälleen;
Ylistys uljahalle tällen!»
Näin luostarille saavutaan.
Johannes-ritarit jo tässä,
Kiireesti kokoon tultuaan,
On neuvokuntaa pitämässä.
Nuor' urho kainoin askelin
Nyt astuu eteen mestarin;
Muu kansa huutain huikeasti,
Tuugeikse jälkeen saaliin asti;
Ja nuorukainen lausuu näin:
»Ritarin tehtävän mä tein:
Mä louhikäärmeen, maamme turman,
Tuon tänne, se sai multa surman.
Taas auk' on matkustajan tie,
Iloisna karjat ulos juoksee;
Vaaratta polku on, mi vie
Vuorelle armokuvan luokse.»
Mut päämies silmin ankarin
Näin nimeää: »Työn sankarin
Teit ritarina uljahana;
Miehuus on miehen kunniana.
Vaan mik' ens' tehtävä on sen,
Ken soturina Kristuksen
On saanut ristin viittahansa?»
Tään kuullen vaalistuvi kansa.
Mut punastuen kumartaa
Ja lausuu jalo nuorukainen:
»Ken ristin tahtoo omistaa,
Ens työkseen olkoon kuuliainen.»
»Sen säännön», vastaa mestari,
»Rohkeesti rikoit, poikani.
Totellen hillitöntä mieltä,
Teit työn sä, minkä laki kieltää!»
Tähänpä toinen: »Valtias,
Oi päätä vasta kuultuasi
La'inhan tosimieltä myöten
Ma luulin tekeväni työtän'!
En huimapäänä lähtenyt,
Kuin taistelun tään päätin koittaa.
Ma pedon olen pyytänyt
Tempuilla sukkeloilla voittaa».
»Viis säädystämme, vahvimmat
Uskomme tukipatsahat,
Jo oli saaneet surman tästä,
Kun kielsit meit' yrittämästä.
Mut harmi, halut sotaisat
Sydäntän' yhä kalvoivat;
Viel' unissainkin kaiken yötä
Mä läähättäin tein verityötä.
Ja koska aamu aina vaan
Toi uuden huolen, uuden vaivan,
Hurjistui mielen' tuskistaan.
Ma päätin koittaa nimeen taivaan».
»Mi nuorukaista kaunistaa?
Mist' urho parhaan maineen saa? —
Näin mietin. — Missä töiss' on nähty
Nuot miehet, joist' on runot tehty,
Jotk' epä-usko pakanain
Asetti säätyyn jumalain?
Rohkeilla retkillään he monta
Petoa tappoi luonnotonta,
He kävi kimppuun leijonain
Ja paini Minotauroin kanssa,
Kernaasti vertaan vuodattain,
Kun voivat auttaa vertaistansa».
»Ja kristittykö miekallaan
Sais tappaa Sarasenin vaan?
Vain kaataa epäjumaloita?
Ei, pahat kaikki pitää voittaa;
Hän luotu onpi voimallaan
Hädästä kaikest' auttamaan!
Mut' taito voiman apun' olkoon,
Miehuuden oppaaks äly tulkoon.
Näin mietin usein, katsomaan
Kun pedon jälkiä ma läksin.
Soi Herra viimein neuvoaan;
Riemulla huusin; nyt sen keksin»:
»Eteesi astuin, nimesin:
Mun tekee mieli kotihin —
Sanasi, Herra, luvan antoi;
Mun laiva meren yli kantoi.
Ja kotirantaan päästyäin,
Ma käskin sepän kiirehtäin
Minulle kuvaa laittamahan,
Kuin louhikäärme muodoltahan.
Lyhyitten jalkain nojallen
Hän paksun rungon rakentaapi,
Ja rautapaidan suomuisen
Sen selkä varjoksensa saapi».