»Pitkäksi kaula koikistuu,
Ja niinkuin Manan portin suu
On ammollansa kita suuri,
Kuin saalistaan se haukkais juuri.
Ja reunaa myöten uhkaavat
Terävät piikkihampahat;
Miekalta näyttää hiotulta
Sen kieli, silmät iskee tulta.
Ja viimein häntä määrätön
Kaikk' kierrelty on renkaillensa,
Kuin ois jo surmakääröhön
Se saanut miehen ratsuinensa».
»Näin kaikki tarkkaan kuvataan,
Harmaalla häijyks maalataan:
Kuin sisälisko eestä, takaa
Kuin käärme näyttäin, otus makaa.
Valmiiksi saatuani sen,
Kaks koiristani valitsen,
Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata
Myös metsähärän murtajata;
Niit' ärsyttelen yhä vaan,
Kehoittain vimmaan kiihtyneitä
Kuvahan hampain tarttumaan,
Ja käskyilläni neuvon heitä».
»Miss' alta hampaan sija on,
Kun vatsa onpi suomuton,
Siihenpä käsken tarttumahan,
Terävin hampain haukkaamahan.
Mä itse, ase pivossan',
Kiihoitan oivaa orhian',
Arabilaista suvultansa,
Ja kun se hirnuu tulissansa,
Kannukset pistän kupeesen,
Ja louhikäärmeen päälle karkaan;
Ikäänkuin tappaakseni sen
Kädestä peitsen heitän tarkkaan».
»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin
Ja karkaa pystyyn vaahtosuin,
Ja koirat vinkuu tuskissahan,
En lakkaa, koitan uudestahan.
Kuukautta kolme peräkkäin
Heit' yhä harjoittelin näin,
Siks kun he taipui työlle tällen,
Palasin sitten tänne jälleen.
Vast' aamu kolmas mulle nyt
Rannoilla näillä kerkes koittaa;
En paljon yhtään levännyt,
Niin harras halu oli voittaa».
»Sill' uusi murhe kotimaan
Kiihdytti vihan' uudestaan:
Kaks paimenta, mi eksyi suolla,
Taas löyttiin raadeltuna tuolla.
Nyt päätöksen teen joutuisaan,
Totellen sydäntäni vaan.
Ma käsken kantapoikiani,
Käyn selkään ratsun neuvomani,
Myös jalot koirat kanssan' vien,
Ja ankaran sun kieltos tähden
Ma kuljen salaa syrjätien.
Ilolla taisteluun näin lähden».
»Sä tiedät, Herra, kappelin,
Min käsky jalon mestarin
Rakensi vuoren kukkulalle,
Mist' yltää silmät avaralle.
Se pien' on, näölt' arvoton,
Mut ihmekuva sisäll' on:
Maria neitsyt lapsen kanssa,
Edessä viisaat polvillansa. —
Huipulle jyrkkä porras vie,
Astinta sata vaivalloista;
Mut vaivasi, kun loppuu tie,
Jesuksen näkö kohta poistaa».
»Juurella tämän kallion
On luola jylhä, pohjaton,
Suon sumust' aina kosteana!
Siin' ei näy päivää, kuutakana.
Sen sisälläpä päivät, yöt,
Mielessä aina murhatyöt,
Sikiö Manalan tuo häijy
likellä temppeliä väijyy.
Ja tuhotietä kulkemaan
Kun sattuu vaeltaja raukka,
Jo karkaa peto piilostaan
Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».
»Edellä tuiman taistelon
Viel' astun vuorikirkkohon;
Mä Kristus-lasta rukoelen,
Synneistä itsen' puhdistelen.
Vaan sitten rautahaarniskan
Jo puen päällen' kirkkahan;
Ma tempaan peitsen käteheni,
Ja astun alas toimelleni.
Jäljelle kantapojat jää,
Viimeiset käskyni kun saivat;
Orihin selkään hyppään mä.
Nyt varjelkohot mua taivaat».
»Kun joudun siitä lakeaan,
Jo koirat kohta haukkumaan;
Pelolla kuorsuu ratsu parka,
Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa.
Näenpä aivan liki tuossa
Jo inhoittavan kimpun suossa:
Paisteessa päivän peto makaa.
Sen päälle koirat käyvät takaa;
Mut nuolina he pakenee,
Kun häijyn ulvonnan he kuuli,
Ja käärme kidan aukaisee,
Ja siitä huokuu myrkkytuuli».
»Mä heitä jälleen rohkaisen,
He vimmoin tarttuu käärmeesen;
Mä itse kaikin voimin viskaan
Mun peitseni; se sattuu niskaan,
Mut voimatta, kuin puikko ois,
Se hyppää suomuksilta pois.
En ennätäkään heittää toista,
Kun silmää basiliskinmoista
Otuksen julman säikähtäin,
Ja suusta suitsuuvaista tulta,
Oriini karkaa taaksepäin —
Nyt toivo raukeaa jo multa!»