Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. — Vielä kerran kohotti Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat, kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.

Oli alussa vuotta 1816. Viipurin keskievaritalon edessä seisoi venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla. Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui suuri sapeli. »Mihin?» kysyi kyytimies venäjäksi. — »Uuraasen päin», käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan, piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.

Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat, kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: »Älkää pahaksi panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän kieltämme ymmärrätte?» — Kuomusta kuului vastaus: »Minä olen näillä mailla ennen käynyt. — Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa, Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?» — »Hätäkö elää tuommoisen pohatan!» — »No entäs hänen tyttärensä, — kuinkahan se olikaan nimeltään» — »Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär». — »Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?» — »Eikö mitään, ei hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä». — »No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä olisi toivoa hänen palaamisestaan». — »Paljon on sinne mennehiä, herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 vuottansa palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa muistaa eikä häitä!» — Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas kysyi matkustaja: »Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin kosija, nimeltä Matti, Matti — — Ahokas, muistaakseni?» — »Aivan oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä».

Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. »Poiketaanpas oikealle», käski nyt matkustaja, »minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi». — »Kyllä», virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä myöten talolle.

Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä. Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: »Anni!» — »Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on — Antin ääni!» — »Ja Antti tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin lähtiessä». — Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. »Mitä kummaa se on?» huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä kiiltäviä ristejä. »Ei mitään muuta, kummi», nauroi hän, »kuin herra Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön tautta kerta jäi pyytämättä».

Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa. Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi ja suurissa sodissa Napoleon'ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811, jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) — oli Antti sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa maahovissa.

Hollannin saaristossa.

(Kuvaelma.)

Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti, on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se hyvin tietää että siinä on paha »miesten syöjä sija» ja »laivain laskema-paikka». Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman, ristittömän hautansa.

Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens'in mökki. Ikkunan kautta paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen lakihirren kohdassa. — Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä, vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle. Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin valkealta kuin äsken tullut lumi.