Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli, niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut, leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.
Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä, joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä, vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä, pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä, mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.
Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä. Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat; hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera työ vahvistanut jälkimmäiset.
Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle raskaan rahakukkaron. »Minä olen hyvän kaupan tehnyt», sanoi hän iloisella äänellä, »kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään. Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta jo oli niin pimeä». Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja ryhtyi uudestansa työhön. — Nuori mies puolestansa seisoi ensin muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.
Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti, nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä. Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: »Isä Gerdt!» sanoi hän. — »Mitä, Evert?» kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. — »Minä olen jo aika mies!» — Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi työtänsä: »Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk'ei vielä oikein miehen vahvuutta!» — »Isä Gerdt! minä olen väkevä, minä en ole muita pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!» — Ukko hymyili: »Et ole suotta käynyt Gerdt ukon koulua!» — »Minulla on myöskin», jatkoi nuori mies, »niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle». — »Onhan täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle». — Nuorukainen nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa, sanoi hän taaskin: »Ja sitten minä myöskin tarvitsisin» — loppusana näkyi väärään kurkkuun eksyneen, — »emäntää!» — Ukko vaan nyykähytti päätään: »Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!» — »Isä Gerdt!» huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, »te siis suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?»
Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään kuului: »Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen'in Jaenille?» — »Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett'ei Elsa Jaenia rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun» — — Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. »Mitä!» huusi ukko vimmastuksissaan, »ei rakasta häntä — rakastaa minua — mitä lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei ole koskaan syönyt sanaansa. — Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä — jonka minä olen ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?» — Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. »Pois huoneestani, pois paikalla!» ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen — kenties mikä olisi tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert vetäynyt ovelle päin.
Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko, kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.
Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: »Poikani! minä olen sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle Elsani — vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä pyhänä! — Mene nyt — kodissani en saa sinua enää pitää — mene, vaan ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!»
Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen Elsaan — sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. — Nyt oli yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan, ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset muinaista, viljavaa Friesin maata.[16] — Nuorukainen istahti meren rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.
Yht'äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, — ei aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. — Nuorukainen kavahti ylös — hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset nyt käännähtivät toiselle polulle. — Raikkaassa merituulessa ja jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. — Evert nyt oli taas sama reima poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja huutaen: »Ulos miehet! Laiva on hädässä!»