Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen sisään.
Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei liikahtanut jalkaa avuksi menemään! — »Joutukaa, miehet! joutukaa ennen kuin on myöhään!» huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen kokkaan. — Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet paikaltaan. »Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!» sanoi yksi. — »Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!» arveli toinen. — »Ei minulla kahta henkeä ole!» mutisi kolmas itsekseen.
Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. »No miehet, eikös jo ole vene vedessä? Mitäs nyt viivytellään?» — Ei kuulunut yhtään hiiskausta vastaukseksi. — Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. »Saakeli soikoon!» huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, »nytpä näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa! Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!» Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta töydännyt avuksi. — »Gerdt isä!» sanoi nyt Evert, koska jo veneen kokka koski laineisin, »jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha, teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos hukumme» — lisäsi hän hiljemmalla äänellä, »niin en minä ainakaan tätä elämää niin kovin sure!»
Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo istuivat airoilla — ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä rannasta.
Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille. Jo se nyt alkoi laivaa lähetä — jo se oli ihan sen kupeella — nyt — mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten — se oli kadonnut! — Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. — Mutta mitä! — Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin — lähtiessä sovittu merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet — laiva samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. — Iloinen hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää välttää.
Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla; milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta minuuttia, niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.
Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. — Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa Gerdtiä. »Lyö kättä, vanhus», sanoi hän hänelle, »ja kiitos, kunnia siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi. Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse, ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani saaden». — »Mitä minuun itseeni tulee», vastasi Gerdt ukko vakaisesti, »niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän olisi oma lapseni». — »Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?» kysyi katteini. — »Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki. Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut». — »Viisitoista vuotta sitten? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?» kysäisi katteini, tuskin vastausta odottaa malttaen. — »Sitä me emme, herra, tiedä. Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan kotipaikkaa tai nimeä».
Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja nuolemaan.
»Poikani!» huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, »en voi nyt enää epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi. Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool'issa. Ei tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut tietää, hän oli Liverpool'iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin, että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani, kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri maailmaa — ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!»
Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa, niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. »Elsa! Elsani!» huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla rikkomattomat kahlehet.