»Ohoh!» hymyili katteini, »onkos asia sillä kannalla! No sitten täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan, palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä enemmän tavaraa!» Ukko Gerdt ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin, mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni jälleen hänen näkönsä. — »No, ukko, mitäs arvelette?» kysyi katteini uudestaan. — »Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!» mutisi Gerdt ukko epävakaisella äänellä. — »Mutta tottahan», nauroi katteini, »rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!» — »Herra!» vastasi Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, »minä olen sanani antanut ja sitä ette voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa lienee! — Evert, poikani! Sinun nyt täytyy» — — ukon silmät kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi epävakaisella äänellä: »taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!» — —
Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut, mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: »Totta sanoakseni, isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito, onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen, koska niin haluavat».
Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.
Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan, ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi vanhat päivänsä viettämään.
Viimeinen Kosija.
(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)
Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli kuin Villalan Liisa!
Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa. Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät, niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit, repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä palautuivat, nimittäin — rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää, Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean Liisan rinnalle. — Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista — rouvaksi olisi Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet missä heillä onni oli tarjona!
Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa kissa.
Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen olisi suostunut — ohoh, kaikkia vielä! — Maltas, kyllähän tulee entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!