* * * * *

Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita piikoja: »Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi vanhaksi piiaksi!»

Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle kirjoitettuna. »Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten menen kirkkoon ja kuuloitan», sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki muutamia värssyjä selvästi. — »Jo piisaa», arveli pappi, »nyt on sinun vuoros, Matti». — Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: »A — sano a — ällä — alati!» — »Ei», sanoi pappi, »katso tarkemmin». — Matti alkoi uudestaan: »A sano a, — ällä — alasti!» — »Alussa siinä seisoo», oikaisi pappi. »Ällä — ö» pani Matti. — »Loi», kuiskasi Liisa. — »Löi», tokaisi Matti ääneensä. — »Loi se on, pöllö», ärjäsi pappi, jolla oli kirkkoon kiire. — »J — u — ämmä — Jumala», huusi Matti, iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. — Vaan sitten tulikin sitä mutkallisempi eteen. T — a — i, edemmäksi ei Matti parka päässyt. Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu vääntyi vääräksi kokonaan. »T — a — i — — en minä, — hyvä kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!» parahti Matti tuskissaan. — »Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä», vastasi pappi, puoleksi nauraen. — »Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria kirjoja lukenut. — Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta lasken niinkuin vettä koskessa valuu!» — Mutta kirkkoherra oli vielä veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei kuuloituksesta tulisi mitään. — »Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta», rukoili nyt Liisa parka itkien, »kovin te olettekin ankara! Pääsihän sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!» — »Jos hän olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!» vastasi kiivaasti pappi. — »No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille». — »Menkää nyt jo, te hävyttömät, menkää paikalla, taikka» — — huusi pappi vihastuksissaan ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.

Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset, opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään kuuloitusta.

Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.

Türr'in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.

Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.

Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat! Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä. Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi, ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa. Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta — niinkuin näillä retkillä tavallisesti kävi — aivan turhaan. Vuorikyläin asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut. Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme. Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon'in päästä. Hänen urhollisuutensa ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden, joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.

»Hyvää iltaa!» huusi hän sisään astuessaan minulle. »Nythän toki taas vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?»

»Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän jäykkänä».