»Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!» —
Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja sanoi:
»Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule suurempaa! — Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä turhaan.»
»Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan uuvuksiin?»
»Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!»
Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina päivinä kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä, yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.
Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme. Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin; he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.
Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna; kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena (oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.
Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia. Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä. Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis pyydettävämme kynsihimme.
Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. — Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme, sentähden ett'emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi tunnettu. »Mihin herrasväki on menevä?» kysyi muuan munkeista ciceronelta. — »Me ajamme vähän lystiä vuoristoon». Munkin silmissä näkyi eriskummallinen välkkäys. »Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin varustettuna, ett'ette pelkää rosvoja?» — »Eikö mitään! Tuskin meillä on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen; jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä perään näillä mailla?» — »Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos puutarhaamme istumaan?» — »Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla».