Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.
Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. »Sepäs olisi kelpo paikka rosvoille!» kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät tiheään vaunuin ympärille. »Astukaa ulos!» käski meitä päällikkö lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain. Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen, naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.
Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä, ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä leikistä.
Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht'äkkiä yksi, joka oli vaan ollut pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi juoksemaan.
»Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!» huusi kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. »Sitä ei saa päästää pakoon». Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle, kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja itse osaksi astuin vieressä. — Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi; mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan, oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet tietymättömiin vuoren vinkaloihin.
Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.
VIITESELITYKSET:
[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan tähden paljon muukalaisia asuu talvella.
[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.
[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.