"Älä huoli kiivastua, Vilhelmiina; mitä ne hansikat asiaan koskevat? Tässä on tärkeämpi asia selvitettävä: Weigeltien koko onni on vaarassa." — "Aivanko todella?" kysyin minä levottomana, sillä mieheni ei näyttänyt ollenkaan leikilliseltä. — "Kyllä se on totta", vastasi hän. "Kun naiset saavat jotakin päähänsä, niin pitää heidän tahtonsa tapahtuman, vaikka siitä tulisi miten suuri onnettomuus." — "Kaarle, ketä sinä naisilla tarkoitat?" kysyin minä ankarasti. — "Puhummehan nyt Bergfeldteistä", vastasi hän. — "Hyvä, muuten en olisikaan juuri ollut hyvilläni." — "Augusta siis hankkii sen rahan mistä hyvänsä." — "Sittehän hän pääsee pulastaan." — "Pääsee ehkä liiaksikin, pelkään minä." — "Kaarle, ole hyvä, äläkä puhu arvoituksia; sano suoraan, mitä pelkäät." — "Että Weigeltit joutuvat koronkiskurien käsiin ja perin häviöön. Kellä ei ole mitään menettämistä, hän ei myöskään jaksa mitään kestää. Me lainaamme heille sen rahan, Vilhelmiina. Jos Emil on luvannut heitä sittemmin auttaa, niin tottapa hän sen tekeekin. Ainakin pääsisivät he meidän avullamme vaaroihin joutumasta ja tyhmyyksiä tekemästä. Mitä siitä sanot?"

Minä mietin. "Kaarle", kysyin minä sitte, "luuletko Augustan ajattelevan, että minä kovuudesta jätin täyttämättä hänen pyyntönsä tai siitä syystä, ett'on muka olisi suonut hänelle tuota huvitusta?" — "Entinen lapsellinen luottamus, jota Augusta osoitti sinulle, on nyt luultavasti kerrassaan lopussa." — "Weigeltit ovat liian horjuvaiset, ja joll'ei heistä muut pidä huolta, tekevät he tyhmyyksiä enemmän, kuin sopisi ja kohtuullista olisi. Pari sataa markkaahan tuota meiltä aina riittää, ja viljatullin vaikutuksia voimme vielä odottaa, varsinkin kun sinun kauppasi on villatavaran alalla. Huomenna minä menen Augustan luo, tänään on todellakin jo liian myöhä." — "Jos tahdot auttaa, niin älä viivy", kehoitti hän minua vielä lähtiessäni.

Mielessäni tuntui oikein suloiselta mennessäni Kaarlen luota illallista laittamaan; rintaani lakkasi ahdistamasta se suuri paino, joka oli vaivannut aina Augustan lähdöstä asti. Tytön minä lähetin vartavasten ostamaan savustettuja sillejä, jotka itse laitoin munan kanssa ruoaksi Kaarlelle. Vaikka Kaarle minua neuvoi kirjoittamaan Augustalle kirjettä torvipostissa ja ilmoittamaan tulevani huomeispäivän iltapuolella tuomaan rahoja, niin minä kuitenkin säästin ne viisikolmatta penninkiä, kun en oikein tiennyt, tokko se oivallinen torviposti-laitos ulottuikaan peltokadulle. Mutta parempipa olisi ollut panna postit liikkeelle, sillä muutamilla ihmisillä näkyy olevan aika kiire syöksyä turmioonsa, ja semmoiset juuri ovat Weigeltitkin.

Kun minä seuraavana päivänä noin kolmen paikoilla saavuin ylös heidän asuntonsa ovelle, kuului sisältä musiikkia, tosin aina vain pari katkonaista ääntä, vaan musiikkia se kuitenkin oli, ja se minua hyvin kummastutti, sillä tähän asti eivät he olleet itsessään eikä lapsissaan huomanneet mitään salaista Beethovenin alkua. Minä soitin ja Augusta avasi heti. "Tässä minä olen, lapsi", sanoin minä, "kaikki on soviteltu; mitä pyysit, voit heti saada."

Kummallista kyllä, ei minun sanoillani ollut semmoista vaikutusta, kuin olin odottanut. Augusta vastasi vain: "Tulkaa sisään ja riisukaa, rouva Buchholz." — "Oletteko jo päättänyt toisin?" kysyin minä sisään astuessani. — "Oh, eihän toki, vaan meillä jo on, mitä tarvitsemme; eihän koko maailma ole ahdasmielinen." — Minä kävin istumaan. "Mikä se tuo kampikone on sinun pojallasi?" kysyin minä viitaten poikaa, joka hyvin tyytyväisesti väänsi edessänsä tuolilla olevaa soittolaatikkoa. — Augusta joutui hämilleen ja vei pojan soittimineen viereiseen huoneesen. Palattuaan sanoi hän: "Me saimme sen pikku positiivin samalla", ikäänkuin siitä olisi kaikki ollut selvillä. — "Kuinka samalla? Mistä?" — "Tietysti rahamieheltä." — "Sehän oli kauniisti tehty. Hän varmaankin rakastaa lapsia, eikä itse tehnyt mitään soittimellansa. Sentähden hän kaiketi lahjoitti sen teidän pojallenne." — "En minä niin tarkoittanut", sanoi Augusta, "vaan ei hän siitä paljoa ottanut. Eikö se positiivi teidänkin mielestänne ole ainakin viidenkymmenen markan arvoinen? Ja kolmesta kymmenestä hän sen meille antoi. Se soittaa viisi kappaletta." — "Kolmekymmentä markkaa tuosta vinguttimesta!" ihmettelin minä. "Kuinka te voitte semmoisiin kauppoihin ryhtyä?" — "Ei se muuten käynyt." — "Guste, istupas tähän minun viereeni ja kerro kaikki tyyni; tässä ei ole kaikki ihan oikein."

Hän totteli ja kertoi. Kun hän minulta oli turhaan pyytänyt, ei heille jäänyt muuta keinoa kuin mennä rahamiehen luo, joka paperista ja nimikirjoituksesta lainaa pikku virkamiehille pieniin tarpeihin. — "Onko se koronkiskuri?" — "Ei, koron kiskominen on ankarasti kielletty." — "Sepä toki hyvä", sanoin minä levollisempana. — "Mutta, tiedättehän, rouva Buchholz, pikku virkamiesten, niinkuin meidän, varmuus ei ole suuri, ja sentähden täytyy ottaa puolet tavarassa, että se mies pääsisi jotenkuten omilleen." — "Positiiveja ja muuta semmoista joutavaa romua", sanoin minä katkerasti. — "On siinä joukossa myöskin hyviä ja arvokkaita tavaroita", sanoi hän viitaten nurkkaan, jossa oli koko kasa kääröjä. "Kunnollinen pöytäliina ja ruokaliinat neljällekolmatta hengelle, uskomattoman huokeat; hyvää huonekalujen päällystä, kolme tusinaa nenäliinoja, neljä sinisilkkistä sateenvarjoa, kuusi esiliinaa ja paljo muuta." — "Saisiko sitä pöytäliinaa nähdä?" kysyin minä. — Augusta toi käärön ja avasi. Minä tarkastelin liinoja, katsoin katsottuanikin, ennenkuin uskalsin ruveta hellästi sanomaan hänelle selvää totuutta. Viimein minä lausuin: "Augusta, liinat ovat komeat ja kestävät myös ijankaiken, jos vain et käytä niitä, mutta se on varmaa, että jos niihin mitään märkää sattuu, häviää niistä kaikki kuvat. Ne ovat halpaa painettua tavaraa, ilmeistä petosta, ei grosheninkaan arvoa."

Augusta katsoa tuijotti minuun. "Mahdotonta", huudahti hän viimein, "nämäkö kalliit liinat!" — "Eivät ole kallista nähneetkään", sanoin minä. — "Saadaksemme ne kolme sataa markkaa, täytyi meidän vielä ottaa tavaraa neljän sadan markan arvo." — "Ja kaikkiko velaksi?" — "Kaikki kahdeksan prosentin korolla, jota on kuukausittain maksettava." — "Entä koko summa, seitsemän sataa markkaa?" — "Nekin vähitellen maksettava, kun mieheni saa palkkansa." — "Augusta, ettekö olisi voineet odottaa? Nyt minä valitettavasti huomaan tulleeni liian myöhään. Miten ihmeen tavalla toivotte koskaan pääsevänne tuosta velasta?" — "Me luotamme Emiliin." — "Entä jos hän ei saa auttaa. Ajattelehan, että omaisuus on morsiamen." — "Oh, kyllähän miehenikin palkka kasvaa." — "Sen te kyllä tarvitsette, lapset kasvavat ja samalla menotkin. Kohoaminen toimistoissa ei ole mitään tankoon kiipeämistä vaan raskasta kuin hiekan veto." — "Kylläpähän kohta asiat muuttuvat. Mieheni sanoo, että ell'ei kohta tule palkan lisää, hän kääntyy kokonaan vasemmalle, ja silloin hallitus katsokoon, miltä se näyttää oikeassa valossa. Hän käy nyt hyvin ahkerasti valtiollisessa yhdistyksessään. Tottahan vapaus on viimein pääsevä voitolle." — "Augusta, älä puhu asioista, joita vielä vähemmin tunnet kuin pöytäliinoja. Vie miehelle romunsa takaisin ja käske hänen pyyhkiä pois ne neljä sataa markkaa. Tai vielä paremmin maksa koko velka ja ota meiltä." — "Se on mahdotonta." — "Kun minä sinulle tarjoan, niin eihän siinä ole muuta vaivaa kuin ottaa." — "Minä en tohdi." — "Mitä? Kukapa kieltää?" — "Mieheni." — "Mitä hänelle sitte on pistänyt päähän?" — "Muuttuvathan olomme pian, kun vain vastapuolue pääsee hallitsemaan: verot lakkaavat, tulot kasvavat, elämä huo'istuu. Silloin meidän ei tarvitse käydä pyytämässä eikä saamassa eittäviä vastauksia. Ensin ette te tahtoneet… nyt emme tahdo me. Jospa se vastapuolue vain jo olisi vallassa!" — "Augusta, tuo on lorua", sanoin minä. "Enkö minä aina ole ollut sinulla äitillisenä ystävänä? Kun en sinulle heti antanut rahaa, niin tarkoitin sillä vain sinun etuasi. Tottele nyt minun neuvoani."

Hän katsoi maahan ja sanoi hiljaa: "Ei se enää käy päinsä, minä jo ostin leninkivaatteen ja vein ommeltavaksi. Rahaa on jo menetetty, niin ett'ei sitä enää käy muuttaa. Mutta kenties voitamme sillä arvalla, jonka se rahamies samoin meille tyrkytti. Ken on oikein pahassa pulassa, hänellä on usein paras onni, sanoi hän."

Jospa en olisi ollut antamatta; jospa olisin edes kirjeenkään kirjoittanut; jospa olisin… niin jospa! Mitä nyt enää auttoi itsensä syyttäminen? Minusta tuntui, että olin melkein yhtä syyllinen kuin Augustakin. "Odottakaamme ja toivokaamme, että kaikki käy hyvin", sanoin minä ja nousin, vaan ennenkuin poistuin, syleilin hämärässä porstuassa Augustaa, ja molemmille meille pakkautuivat kyyneleet silmiin. Tietämätöntä oli, mistä me oikeastaan itkimme, mutta luullakseni kuitenkin siitä, että tyytyväisyys, joka oli vieraillut täällä viidennessä kerroksessa asuvain luona, oli nyt karkonnut ylhäisen sukulaisuuden tähden. Minä en päässyt millään keinoin iloiseksi; silmissäni yhä pyörivät nuo pöytäliinat ja korvissani kaikui tuon soittimen vingutus, joka heille oli tyrkytetty kolmestakymmenestä markasta.

Hieno seura.