"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa", sanoin minä. "Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa".
He lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia kuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.
"Niin, ja niin runsaasti sitten!" myönsin minä. Eno Fritz erkani meistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä käyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.
"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille", huusi hän minulle, kun junamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei hän saa suututtaa minua.
* * * * *
Me olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa tulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä emmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!
Kalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten kypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se kutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli niin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di Trevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?
Kaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput laskevan päivän purppurassa.
"Viimeinen ilta etelämailla!" sanoi Kalleni. "Tuolla vuorien takana on meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja vaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?"
"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin kotiin".