"Kiitoksia vaan", vastasin, "huoneensa rakentavat veteen ja ruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on höyryalus-yhtiö?"
Ei auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin, vaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten kanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli kuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa, jossa joku on kuoluksissa.
Hotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet meille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut kadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra Kliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin ongelle.
Hän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja kun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale Grandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan, kun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin ihmeellistä.
Jos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo rappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne tyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas, silloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.
Markustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun sotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin. Soitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä kuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne syövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin koko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.
Markus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia. Arpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten toimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka valtio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu ihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan häiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat tulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei vielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa — se oli viitonen — silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille väkijoukosta, ja riemuiten huutaen: " Le cinque! Le cinque!" riensivät he hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten kotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat nyt tehdä uusia sisäänpanoksia.
Historiallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet doogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat vieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala ovi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun reiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka lähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet nähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta, mitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky sysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous oli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja odottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin hiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden, joita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui. Tuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset, viimeinen askel soinnahtui — ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja hirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.
Suuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä rivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu muotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; — hänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä olen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän "Marino Falierin", Heinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa runoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen mailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä luonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan vievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin matka. — —
Me sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki mielensä vielä viipyä täällä.