Iltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin kesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan Ottiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.
Kihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin hautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa romantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa teki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli minulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat taulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan. Sitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona tuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin italialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia porvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.
Kun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä olen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis turhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan pääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa valmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.
Hyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin joukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni ja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin vielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:
"Poika istui lähteellä, ei veteen ylttänyt."
Sitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä tanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä näytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä ennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.
Meidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia, ja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan Quenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon kirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata professorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin ja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko saa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia, olla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo arvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa semmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi mestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. —
Venedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi edessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä uiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä, jotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.
"Raivoaakos täällä rutto", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa haudataan?
Minulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia gondooleja.