Vihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme kirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa Venedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.
Hän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: "Ottilia!" Tämä hypähti ylös ja lankesi isänsä syliin.
"Sinä siis rakastat minua vielä?" kysyi isä hiljaa.
"Herra professori", puutuin minä puheesen, "lapset ovat lapsia, kuta enemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on myös kaksi tytärtä".
"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena viemässä niitä pois teidän luota", vastasi professori, "se on vanhalle hyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa."
"Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
"Isä", kysyi Ottilia, "voitko anteeksi antaa hänellekin?"
"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani", vastasi hän kolkosti. "Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!"
"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin sinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi, jos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat." Professori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja menin katsomaan missä herrat olivat.
"Kummallista", aattelin, "isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana on hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa ihmistä!"