"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa teidän luona", nyhki hän. "Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen että isäni minut hyljää ijäksi!"
"Jaa", sanoi herra Spannbein, "te olette syynä kaikkeen meidän onnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois."
"Vai niin! Senhän eno Fritz teki."
"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa."
"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen mukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että liika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon. Minä en huoli enää auttaa teitä!" — "No pääsinpä heistä", aattelin.
Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja rukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan, tuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin tarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi Spannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. "Suojelkaa minua", voivotti hän, "jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla koko mailmassa ketään mihin turvautua." Hän vaipui polvillensa minun eteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin nuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo ja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan nuolen.
"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden varjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa. Hyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä."
Hän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään puhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä, sillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne emme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.
Ottilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin soveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen kiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa, sekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun se oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan ilmeistä vahinkoa aikaan saanut.
Onneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien toisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi aikaa.